maanantai 26. toukokuuta 2014

Purjevene nimeltä Lazy

Kaverini Pallo-Orava osti taannoin purjeveneen Nässylle eikä ole muusta sen koommin höpissyt. Eihän se oikeastaan ole kovin hassua, höpötänhän mäkin jatkuvasti Lapista. Purjeveneessä en ole itse ikinä ollut (ellei ankkuroitua Suomen Joutsenta lasketa), joten sekin neitsyys oli vietävä.
 
Sää lupaili hyvää; leppeää 4 m/s etelätuulta, eli juuri sopivasti kun maakravut yrittää edetä Naistenlahdesta Koljonselälle. Lämpöä lupailtiin +19'C. Siihen hyvä onni sitten loppuikin, hyppäsin auton kyydistä bussipysäkille ja kaljakassi repesi. Tuloksena neljä (kyllä, 4) sihisevää kaljatölkkiä. Voi ny vitalis... Vähiten vuotava pussinrepaleisiin muiden mukiloitujen, mutta vielä ehjien tölkkien kanssa, seuraavaksi vähiten vuotava käteen ja loput puliukoille. On board sitten surkuteltiin kohtaloani ja säälivin katsein seurattiin kun laitoin kylmään jäännösolueni. Pojat lupas auttaa epäonnen soturia ja sitten Pallo-Orava jo puksuttelikin meidät pois satamasta. Saatiin ne purjeetkin ylös ja sitten lähdettiin.

Hyvästi jää, Sandokan... eiku Tanpere!
Tässä vaiheessa maakravulle ei annettu vielä muita tehtäviä kuin kameran asetusten räplääminen.
Pallo-Orava kertoi jotain ylimalkaisia neuvoja, osan ymmärsin, suurinta osaa en. Ensimmäinen tehtäväni oli "tarkkailla keulapurjetta". Tarkkailin sitä ja vedin tasaisin väliajoin köydestä, että näyttäisi paremmalta. Tästä tehtävästä siirryin jossain vaiheessa "pinnamieheksi", eli peräsintä pitämään. Tämä oli huomattavasti tutumpaa, koska erilaisista kalapuksuttimista on kokemusta. Leppeä tuuli kuljetteli meitä 3 solmun nopeudella kohti Pimeesalmea, jossa oli tarkoitus pitää tauko ja ostaa ravintelista isot tuopit kalyaa. Ennen Pimeesalmea tosin oli tulikokeeni, piukkaakin piukempi reitti karikkojen läpi. Havaitsin, että purjeveneellä ei voi oikeastaan tuutata täysiä kohti reittimerkkien ahtaita välejä, kuten moottoriveneellä... vaan ohjaaminen muistuttaa enemmän soudaria sähkömoottorilla. Paitsi nopeus joka nousi kurimusta lähestyttäessä liki 4 solmuun. Jännät paikat, mutta kiitos sähkömoottori-kokemuksen, vedin millilleen väylän keskeltä. Puksuteltiin Pimeesalmeen moottorilla ja se läävä oli kiinni, eikä hetkeen aukea. Päästettiin pilssivedet, keitettiin pikakahvit ja lähdettiin Koljonselälle kohti yhä upeampia suorituksia.
 
Myötätuulipurjehduksessa on aikaa kuvailla, mutta horisontti on vaikia komentaa suoraksi.
Koljonselällä testattiin myös "vastatuulipurjehdusta", tai jotain sinne päin. Olin edelleen pinnamiehenä ja Pallo-Orava sanoi että tämä vastameininki tulikin minulta ihan selkärangasta. Ja myönnän että onhan se pirun mukavaa kun vedetään kylkimyyryä ja tunnetaan se fysiikka siinä taustalla huomattavasti paremmin kuin perstuulella.
 
Tuuli alkoi muuttua puuskittaisemmaksi ja välissä käytiin jo vähän miehekkäämmässäkin kylkimyyryssä. Kysyinpä siinä Pallo-Oravalta että kuinka kovaa kallistusta paatti sietää, johon vastaus oli "20 asteen kallistuksessa vois alkaa jo oikeasti tekemään jotain toimenpiteitä". Koska olimme hengailleet jossain 10 asteessa, teki mieli vähän kokeilla kovempaa meininkiä. Nykäisin paattia kyntämään agressiivisemmin tuulta kohti että saadaan vähän kylkimyyryä... ja täsmälleen samaan aikaan Pallo-Orava päätti esitellä isompaa kylkimyyryä säätämällä isopurjetta... ja sitten vielä pikku puuska! Seurauksena tilanne missä sivusilmä tavoitti mittarista kallistuksen hieman 20 asteen hurjemmalle puolelle. Vattanpohjasta muljui mukavasti, mutta pian Pallo-Orava kuritti purjeita ja mäkin ymmärsin antaa vapaata peräsimelle. Vaikkei nyt mitään oikeasti kummoista tuossa ollut, niin hyvä saada neitsytreissulle tietty nöyryys puuhaan. Ja kun nöyryys oli hommattu, siirryttiin piilo-satamaan saunomaan, rillaamaan... ja tietysti juomaan kuten kunnon merikarhut tekevät.
 
Vielä ihan lepposaa kylkimyyryä.
Niin, ja me pojat syötiin, juotiin ja saunottiin... ja sammuttiin ennen keskiyötä, paitsi Meka joka putosi jo aiemmin. Ilmeisen raskasta meininkiä tämä purjehdus!

Ennen saunaa pitää tehdä jumppa!
Seuraavana päivänä ei oikeastaan tuulta ollut, joten jouduttiin puksuttelemaan moottorilla takaisin Naistenlahteen. Useampia tunteja siinä vierähti, mutta kannella oli hyvä ottaa kevyesti olutta ja aurinkoa.

Käry nousee...

 

lauantai 24. toukokuuta 2014

Kebnekaise 7/2006, part 3/3

Tätä painamalla pääset trilogiassa taaksepäin!

Seisoimme Kebnekaisen Kattilalaaksossa, paikassa jossa Tuolpagornin ja Vierramvaren tuntureiden välinen harjanne on matalimmillaan ja väylä sinne loivenee sellaiseen jyrkkyyteen, että kovapäisellä taviksella on mahdollisuudet möyriä ylös ilman apuvälineitä. Punaiset täplät loistivat ilkeästi törröttävissä kivissä ja jatkuivat taivaisiin, todistaen että tästä oli mentävä. Karva katseli hiljaa, toiselta puolelta kuului Koppelon hampaiden naksutus. Jos katselemme reittiä vielä minuutinkin, niin tulemme luovuttamaan. Ei oikeastaan nousun vaativuuden, vaan yllätyksen vuoksi. Tämän piti olla suklaareissu, perkele. Hikeä: kyllä, mutta vaaroja: ei. "Etsitään joku helpompi reitti, eihän me olla edes nähty täällä ketään tänään, pakko olla väärä reitti" oli kielen päällä, se oli niin tulossa jonkun suusta hetkellä millä hyvänsä. Niinpä aloin kivuta väylää ylös, tarvittaessa nelinkontin. Kivi kiveltä, rauhallisesti eteenpäin. Pian hommaan tulikin rentous ja jatkoin katsomatta taakse. Pojat kyllä seuraisivat. 15 minuutin jälkeen katsoin taakseni ja Karva olikin melko lähellä minua, Koppelo hieman taaempana. Sitten alkoi kuulua ylhäältä ryminää ja päänkokoinen kivi lensi ohitseni. Pojat olivat onneksi toisella puolellani ja kivi ohitti heidät jo kaukaa. Matka eteni. Ja lopulta olimme Tuolpagornin ja Vierramvaren välisessä satulassa. Fiilis oli sellainen että paha meitä on enää yrittää pysäyttää. Kehuimme hetken toisiamme, syötiin rusinoita roppakaupalla ja jatkettiin kohti Vierramvaren huippua. Mutta kukaan ei varmasti halunnut enää tätä pahempaa nousua, ja myös paluumatka tästä alas muljautti vatsanpohjaa kun viimeisen kerran vilkaisi taakseen.

"PANEE PANEE"
Pojat tikkaa Vierramvaren kylkee...
Vierramvare on 1711 metriä korkea itsenäinen huippunsa. Jotta pääsee Kebnekaisen päälle, pitää runnoa sen yli, laskeutua takaisin Kebnen ja Vierran väliseen homo-satulaan ja kerätä sitten kadotetut, loputtomat metrit takaisin ja vielä kivat 400 metriä bonusta että saavuttaa Ruotsin katon. Siksi Vierramvaren huiputus ei juurikaan kirvoittanut tuuletuksia, kuten se olisi pääkohteena varmasti tehnyt. Edes kuvia ei otettu. Haista paska Vierramvare. Yli vaan ja alas, ns. homo-satulassa kenkien kastelu ja lounasta napaan ja viimeinen rypistys Kebnekaisen huipulle. Ja se kiipeäminen oli sellaista transsia. Vasen reisi ylös, oikee reisi ylös. Niin kuin koko päivänä. Uudestaan ja uudestaan. Ja sitten kuin tyhjästä tuli lumi, pakkasukon viimeinen linnoitus, jota ei aurinkokaan voi valloittaa (mutta ilmastonmuutos voi). Ja sitten tuli Kebnekaisen Sydtoppen. Ja se hoidettiin.
 
Ikilumen saavuttaminen, se tuntui makialta!
Ja Kebnekaisen huipun näkeminenkin oli aika jees!
Ja Kebnekaisen huipulta oli oikein jees jees katsella! Jonkun väitteen mukaan huipulta näkee ~10% Ruotsin maa-pinta-alasta.
Mää ja Kebnekaise vuoden 2006 korkeudessa (2104m). Ilmastonmuutos on pitänyt huolen siitä, että huippu on jo alle 2100m, sorry vaan jotka ette ehtineet...
Glunk glunk glunk! Mutta vain lääkkeeksi, sillä horjahduksesta seuraa helposti 100 metrin vapaapudotus.
Pääsi Karvakin huipulle...
... ja Koppelo!
Huipulla ei tietysti kauaa kylmässä ja tuulessa hengattu, vaan aloitettiin paluumarssi. Hetki mentiin endorfiinin voimilla, mutta hyvin nopeasti tuli ankeus puseroon, alkoi väsyttää, viluttaa jne. Kävin jommassa kummassa Kebne-stugassa vetämässä tykit alle ja uudet kengät jalkaan. Laskeutuminen oli rankkaa, koska energiavarastot alkoi olla finito. Onneksi sentään vähän eri lihaksia tuli kuormitettua. Pojat tulivat aika rauhallisesti alas, mutta meikäläistä painoi selittämätön kiire. Semmoinen pakottava tarve vaan edetä kotiin. Vierramvarren huipulla sovittiinkin sitten vastentahtoisesti, että minä menen ja muu retkikunta kerää sitten luut jos käypi huonosti. Ja minä menin. Se kamala rinne mitä niin pelättiin, se oli helppo... rinkka vaan perseen alle ja lumelle... Korvissa vaan ilmanpaineen muutokset paukkui kun tultiin alas muutama sata metriä hyvin äkäiseen.
 
Vanha kuva uudella informaatiolla... Tuo vasemman puolen hullu lumiura rinkka pulkkana. Suosittelen lämpimästi! Todistetusti kukaan meistä kolmesta ei kuollut törröttäviin kiviin laskun aikana!
Kattilalaaksossa katselin ympärilleni, eikä paikka ollut enää niin kaunis. Se oli kylmä ja pelottava, josta piti päästä äkkiä pois. Taisi olla verensokerit jo aika alamaissa itsellänikin. Se eka nousu kanjonin reunaa, mitä vähän jännitettiin, se ei ollut enää sen kummallisempi kuin luontopolku Hervannan Suolijärvellä. Pois nyt vaan täältä äkkiä, mukavaan leiriin. 12 tuntia startista saavutinkin kotipesän, pesin itseni purossa, kikkailin, söin ja lopulta Koppelo & Karva saapuivat 14 tuntia startista. Juotiin viinat ja kikkailtiin lisää. Alkoi jo naurattamaan päivän maaniset ilmiöt, eli Koppelon rinnepelko ja meikäläisen pako tunturista. Oikeastihan se ei ole naurun asia, vaan totisesti otettava signaali kropan tilasta ja siihen pitää oppia reagoimaan. Kokenut karju vetää näissä tilanteissa kunnon tauot, reippaasti vettä ja ruokaa... Kokematon jatkaa väkisin totellen synapsiensa oikosulkuja ja riskit ei-niin-hyvään-loppuun ovat magnitudeja suuremmat.
 
Loppukaneettina arvioin, että meno-paluu Kebnekaiselle Tunturihotellilta on 10 km. Oikeasti se taitaa olla 20 km ja nousumetrejäkin kertyy reippaasti yli 1500m. Kebnelle aikoville varmasti löytyy netistä pätevät kartat ja informatiivisempaakin kerrontaa, mutta tässä nyt omat ajatukseni "täysin puskista matkaan lähteneenä". Setti ei ole kevyt suklaareissu kuten meikä luuli. Se on tiukkaa tykitystä, jonne ei parane lähteä paikat paskana. Se sanottakoon, että se hirvittävä nousu, ei se oikeasti nyt kamala ole, kunhan vaan varautuu. Mutta kokonaisuutena tuo huiputuspäivä on kyllä raskas. Niin ja ottakaahan aurinkorasva mukaan. Meidän kolmikolta paloi pärstät niin että vedettiin paluumatkalla naamasta "maskit" irti.
 
Taakse jäävät nuo uljaat, valloitetut maisemat. Ehkä kukaan meistä ei koskaan enää palaa tänne. Ja vaikka palaisikin, olisiko se tunne enää sama silloin, kun ensi kertaa kohtasimme nuo vaaran tunteet, ja täyttymyksen hetket, yhdessä, nuorina ja elinvoimaisina. Maailma edessämme, täynnä mahdollisuuksia. Sniff. Kyynel. -Koppelo
Kebnekaisen verta, hikeä ja kyyneliä liotellaan kotosuomalaiseen järveen.
 


perjantai 23. toukokuuta 2014

Kebnekaise 7/2006, part 2/3

Tätä painamalla pääset trilogian ykkösosaan!

No niin, taidettiin jäädä siihen kun Kebnekaise base camp oli pystyssä. Kohteliaasti se pakollinen pari sataa metriä tunturihotellista ylämäkeen, kivan pikkuisen puron rannalle ja Fjällräven Akka 3 pystyyn. On muuten niitä harvoja telttoja mihinkä mahtuu edes pieniä miehiä lupauksen verran. Muutenkin oli hyvän oloinen laitos. Pakollinen mainospuhe. Ja sitten otettiin iltaeväät, pari kirkasta ja aikaisin nukkumaan. Herätyskello asetettiin pirisemään kuudeksi.
 
Jostain välistä se polku luikertaa huipulle...
Aamutoimet hoidettiin äkkiä ja sitten vähän pelattiin entten-tentteniä että mitä valloitusreppuihin pitäisi laittaa. Itse pakkailin varakengät, villapaidan, pitkät kalsongit, rusinoita paketin sekä jonkun einespökäleen lounasta varten. Ja vettä tietysti. Niin ja Jallupullo, herranen aika! Jo aamulla oli laaksossa saatanallisen kuuma, mutta +2000m korkeudessa nuo kamat ehkä kelpaavat. Sitten lähdettiinkin jo marssimaan Karvan johdossa, ja vedettiin heti aivan kuralle ja parin kilsan kunniakierros laaksossa. Oikealle uralle kuitenkin päästiin mutta voimia se söi. Eka kunnon nousu alkoi jyrkänteen reunalla menevää polkua ja metrejä kerättiin nopeasti. Vasemmalle muodostui jokikanjoni, jonne vallan varomattomaksi heittäytyvä vaeltaja voisi tipahtaa. Esimerkiksi sellainen aivan rättiväsynyt Kebnen huipulta palaileva tallukas joka kompuroi tai astuu laakerikiville...
 
Kartturi on pienen pörräyksen jälkeen saanut vainun Kattilalaaksosta. Nyt alkaa eka nousu!
Nousua tuolta kaukana näkyvältä joelta asti, kiitos Karvan. Tässä tapauksessa hiki ei säästä verta, vaan kuluttaa sitä kun Karva mukiloidaan illalla :)
Paljon vouhkattu Kattilalaakso oli komea, todella komea. Komeampi kuin luulisit tai osaisit odottaa. Jo sen takia kannattaa tulla. Parhaatkin kuvat on vain säälittäviä yrityksiä tallentaa tämä mahtavuus. Capische? Happea vetäessä alkoi kuitenkin iskeä pieni epäilys kun katseli seuraavaa nousua. Luminen kouru, jonka vieressä vähän kiveä helvekon jyrkässä mäessä. Koppelo oli jo ekassa nousussa napsutellut hampaitaan ja sanonut että ei hurjempaa kiitos. Mutta nyt sitä hurjaa oli todella tarjolla. Reissun isän/suunnittelijan/luojan pääparka alkoi ottaa tasaisen varmasti ylikierroksia, mikä ei ole oikein hyvä juttu tässä maastossa. Annoin Koppelolle rusinoita ja siitähän se pääkin parani kun verensokerit nousi. Loppukaneetiksi vielä legendaksi muodostunut "PANEE PANEE" -karjahdus ja läimäys selkään niin Pälkäneen Pelimies on taas valmis toimintaan.
 
Meikä ottaa vähän happeeta. Seuraava etappi aivan kuvan vasen laita, lumiuran vieressä.
Taidan venyttää Kebne-tarinan kolmeen osaan - ja tässähän on hyvä pätkäistä kun on pikku jännä päällä tuon seuraavan nousun kanssa...
 

Kebnekaise 7/2006, part 1/3

Tätä aihetta on kierretty kuin kissa kuumaa puuroa. Kuinka kirjoittaa siitä ekasta kunnon tunturisetistä, mistä jäi pysyvä kutiseva vamma aivolohkoon? Alkuspiikkinä mainittakoon, että vain yksi varuste Kebnekaisen ajoilta on vielä käytössä vaelluspuuhissa - faijan vanha huopahattu.

Tämä tarina sisältää myös lukijalle huomattavia valinnanmahdollisuuksia. Voit lukea Koppelon seikkaperäisen selostuksen tapahtumista joko ennen Jarskin tarinaa, tai sitten sen jälkeen, tai sitten et ollenkaan. Pikavilkaisulla näyttäisi jotain eroavaisuuksia tarinoissa olla, Koppelo hieman viksumpana hoisi raportoinnit 8 vuotta sitten...

Aloitetaan sillä, että Koppelo ja Karva houkuttelivat minua Kebnekaiselle joskus kevättalvella 2006. Kiinnosti kyllä, mutta samaan aikaan oli työhommat vähän lyömässä läpi ja päätin passailla. Kului kuukausia, tuli kesä ja joku torstai-ilta Koppelo soitti ja kysyi kaljalle paikalliseen painiravintolaan. Kuppilassa oli myös Karva. Pojat kertoivat että lähtevät aamusta kohti Kebneä, selittelivät suunnitelmiaan ja... mua alko himottamaan ihan helvetisti. Pojat olivat vähän WOOT? kun siinä yhden kaljan aikana hoisin itselleni tuuraajan töihin ja muutenkin olin lähtökunnossa. Törkeästi valmiiksi katettuun pöytään!

Aamulla siis läksimme Koppelon Renaultilla liikkeelle. Parin ekan tunnin aikana huomasin että (1) Koppelolla on paskaa musaa, (2) Koppelo ajaa liian hitaasti ja (3) Koppelo ajaa jostain syystä Vaasa-Oulu rantatietä eikä nopeampia sisämaan väyliä. Koko pitkän matkan odotin että Karva kuristaa Koppelon. Herätessäni jossain Kiirunan hoodeilla huomasin että näin ei ollut käynyt. Kiirunassa oli kuitenkin festarit ja niitähän piti mennä katsastamaan. Porukka oli pahasti juovuksissa ja kun joku nuorisolössi tuli auton ympärille niin päätettiin poistua pikaisesti Nikkaluoktaan.

Pahamaineinen Kiirunan kaivoskaupunki.
Onks toi ny se Kebne?
Nikkaluoktasta lähdettiin heti aamuyöllä kohti Kebnekaisen basecampia ja vedettiin ekaan rauhalliseen mestaan teltta pystyyn. Jo näiden ekojen kilsojen aikana huomasin, että rinkka painoi aivan helvetisti. Varmaan jotain 500 kg. Syytä en tiedä. Yöpuulle käydessä sattui myös eräs toinen vekkuli juttu, nimittäin juuri kun olin nukahtanut, alkoi kukko laulaa. Pomppasin (kuulemma) istumaan ja huusin "KUKKO TUNTURISSA, MITÄ HELVETTIÄ?!". Mutta se olikin "Rooster.mp3" Koppelon puhelimesta, korvani juuressa soitettuna.

Kamat kantoon!
KUKKO TUNTURISSA, MITÄ HELVETTIÄ?!
Seuraava päivä oli kuuma. Todella kuuma. Kävely oli tuskaisaa. Mutta maisemat hienot, kerrassaan upeat! Saavutettiin se typerä laituri mihin vene tuo typeriä ihmisiä. Haluttiin uimaan, mutta vedessä oli öljyä ja mesta täynnä niitä typeriä ihmisiä. Runnottiin jokea ylävirtaan pajukkoon että saadaan omaa rauhaa - näin oli ajatellut pari muutakin. Syöksyimme pajukosta pienelle rantatöyräälle jossa jo muutamat naikkoset (kauniita, nuoria, urheilullisia skandikaunottaria) hippailivat yläosattomissa (TISSIT BONGATTU!). Me kolme katseltiin suu auki että mitäs... ja vastapuoli tuijotti myös että mitäs... Siirryimme kuitenkin kohteliaasti ja etsimme oman uimapaikkamme.

Tarpomista kuumassa kelissä.
Uinnin jälkeen jatkoimme matkaa basecampiin, maisemat paranivat entisestään. Itse asiassa, alkoi jo vähän jännittämään että mistä sinne Kebnelle oikein mennään kun kaikki näyttää niin jyrkältä. Mutta jääköön se tulevaisuuteen ja tämä päivän epistolaksi.

Kebnen kesytyseväät.


Aloin tässä vielä lopuksi hieman muistella noita kilometrejä. Internetin ihmemaailman mukaan välimatka Nikkaluokta - Fjällstation (= meidän base camp) on 19 km. Olisin veikannut sen 12 kilometriksi. Joko nuorena oli kova kunto tai aika kultaa muistot. Niin tai näin, huomenna sään salliessa huiputus - siitä repostelen parin päivän sisällä...

Tätä painamalla pääset trilogian kakkososaan!
 

maanantai 12. toukokuuta 2014

Okuma Trio 20 puolaus ja pääsiäismertsari

Lähdin Hankoon testailemaan uutta lapinvapaa (Okuma Travelforce 7') ja siimaa (Berkley Nanofil 0.15). Ei ihan optimaalinen mertsarilaitteisto, mutta voipa ainakin heitellä Lottoa pitkälle, jos sillä vaikka katkeaisi armoton munatpataan-kausi. Keli oli törkeän hyvä, mutta mestoilla ei ketään kalastajaa itseni lisäksi. ASIALLISTA!

Yksin mestoilla...
... mutta pientä säröä idylliin tuo Okuma Trio 20:n performanssi...
... 45 cm mertsari kuitenkin pistää hymyilemään!
C&R tietenkin! Videosta joku supersilmä saattaa tunnistaakin, että Lotto ei ollut ottiviehe vaan vanha tuttu Falkfish Witch!

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Viskimarinoitua lohta äitienpäivän kunniaksi

Meidän perheessä ei paljoa noita perinteisiä makeita arvosteta. Basic sänkyaamiaisen lisäksi duunailin viskimarinoitua savustettua lohifileetä. Tulokset oli sen verran lupaavat, että tässä reseptiä halukkaille: (1) pyyhi fileestä ylimääräinen kosteus talouspaperilla, (2) suolaa kevyesti ja pistä jääkaappiin pariksi tunniksi, (3) sekoita paukullinen viskiä, puolet siitä ruokaöljyä ja pikku tujaus soijakastiketta, töpöttele pullasudilla liemi fileeseen ja pistä taas jääkaappiin muutamiksi tunneiksi ja (4) savusta.

Parin kalorin aamiainen.
Norskilohta, marinadina hyvin perinteisin menoin valmistettu single malt.
Valmis!
Viskimarinoinnista tuli sen verran hyvää, että Ardmore lähtee Lappiinkin mukaan. Ajatuksissa on pyörinyt myös omat savustuspussit - täytteeksi Ardmoressa liotettuja leppälastuja!