tiistai 16. heinäkuuta 2013

Viinikanjoen korkeanpaikanleiri 2013

Käytiin isän ja veljen kanssa heittämässä Viinikanjoella 24 tunnin luvat kesäkuun lopulla ja varmistamalla samalla kelojen ja keppien toiminta Lappia varten. Pari muutakin kalastajaa oli ajatellut tehdä samoin, sillä Parkanon Shellille oli muodostunut oikein jono luvanmyyntipisteeseen. Onneksi pitkä kalastusalue lukuisine koskineen imee kymmenenkin kalastajaa helposti ja niin kävi nytkin. Saimme kalastella varsin mukavasti rauhassa.

Viinikanjoen pahin kompastuskivi on nopeasti hupeneva virtaama kesäisin, mikä koettelee varsinkin virvelimiestä kovalla kouralla. Netin kautta virtaama näytti pelottavan vähäiseltä, mutta paikan päällä koski pauhusi valkoisena (tai oikeammin maltaisen ruskeavaahtoisena), vetäen vertoja kevättulvalle. Kiitokset vaan sinne Käenkosken voimalalle!


Kovan virran vuoksi kosket olivat tietysti aivan eri lookissa kuin normaalisti. Ilmeisesti kalatkin olivat huomanneet tämän, sillä perinteisistä keskivirran montuista ei vapaaehtoisia tappelukavereita löytynyt. Sen sijaan reunapoteroista saatiin nopeasti isän kanssa 2 x 40 cm taimenet. Tapansa mukaan isä pisti oman istarinsa lihoiksi ennen kameran saapumista paikalle, mutta omasta LUOMU-taimenestani räppäsin kuvan ja päästin jatkamaan sukua. Nätti kala. Taimenet muuten tulivat Mepps Aglia Longilla ja jollakin alelaarin vaapulla. Samaan tarjousvaappuun mätkähteli hyvin tällejä myös niskoilta, mutta halvat koukut vääntyivät suoriks.


Menestyksekkään taimenpainin jälkeen mentiin loppuliukuun jahtaamaan kirjolohta. Myös täällä virtaus aiheutti vähintäänkin vekkuleita ilmiöitä kalarintamalla. Killet oleskelivat nimittäin ruohikossa, minne maailmanlopun virta oli ne työntänyt. Vaadittiin kovaa tempaisua Lottolipalla että sinne asti päästiin - ja paljon aikaa että olinpaikat hoksattiin.

Kalastus alkoi ramaista aamuvirkkua pesuettamme jo melko aikaisin ja kun saalispussin saumatkin alkoivat rutista, läksimme perkuulle ja saunomaan. Seuraavana aamuna tulimme vielä hoitamaan loppuosan luvasta. Yllättäen vesi oli laskenut vähintään 30 cm koskipaikoissa (kiitokset taas sinne Käenkoskelle!) ja kalojen olinpaikat olivat muuttuneet täysin. Vanhoista vakimestoista paukkui nyt sekä taimenta että kirjolohta, jälkimmäiset olivat valuneet niskoilta koskiin vesihävikin vuoksi. Paikoin sopivissa kosken peileissä oli oikeat markkinat päällä ja varsinkin alelaarin vaappu oli taas lyömättömässä vedossa. Pamputeltiin muutamat istarit ja läksittiin perkuulle.

Isäkin soitteli äsken, oli kuukannut Viinikan istaritaimenia ja maku oli ollut erinomainen. Samaan aikaan mä vaihdan koukkuja alelaarin vaappuun, jospa maaginen uinti toimisi seuraavaksi Ruotsin Lapissa

torstai 4. heinäkuuta 2013

"Iso ahven tykkää oikein kunnon lumipyrystä!"

Näin on tokaistu muutamassakin kalastuslehdessä, kun puhutaan ison ahvenen pyyntinikseistä. Aurinkoisella ei syönti ole hurjaa, mutta yllättävä kurakeli saa ison assun riehaantumaan.

Paskat. Kyllä ne isoimmat assut on yhtä lukuun ottamatta tulleet aina tavallisella tai jopa hyvällä kelillä. Mutta kalamies on sellainen, että se unohtaa nopeasti vanhat havaintonsa ja toisaalta on vähän höppänä "isojen kovien kalastuspoikien" puheita kohtaan. Siksipä minäkin taas keräsin pilkkirojut syliini ja painuin Lohjanjärvelle - oli luvattu kunnon lumipyry kahden viikon auringonpaisteen päätteeksi.

Järvelle päästessäni ei vielä lunta puskenut. Mutta vakiopaikallani oli joku toinen kalamies, joka tietysti sieppasi hieman vaikka olinkin päättänyt eka tonkia isompaa matalikkolahtea keskustan suunnassa. Töppöstä toisen eteen siis, ja rööriä jäähän.

Isoa tasuria ei purrut mikään. Tapsipilkkiä satunnaisesti särki. Tuntui vähän omituiselta, ettei kalaa paukkunut, matalikkolahden suulla oli sentään vaikuttava porrastus pohjanmuodoissa, jonka olisi luullut houkuttavan pikkukalaa ja siten isompaakin predaattoria. Mutta ei väkisin. Etenin syvemmälle lahteen, näytti jo Karjalohjalla satavan lunta rankasti - järven vastarantaa ei enää näkynyt. Nyt pitäisi siis ison assun alkaa puremaan niin perkeleesti!


Vaan eipä pure, ei tule edes särkiä tai pikkuahvenia enää. Aikani touhuttuani läksin sokkona etsimään selkäkarikkoa, joka yllättäen löytyikin. Aikaisemmin näkemäni sälli oli tekemässä lähtöä ja katselin mokoman kairaamia röörejä. Kilpakaira halkaisijaltaan 3 tuumaa - silppusanteri siis kyseessä. Ei tosin pöllömpi ratkaisu, sillä silppua sain mäkin vaan ja paljon heikommin ja pienempää kuin AURINKOISELLA KELILLÄ...

Case Kotala 5/2013

Koskikalastuksen kesäkausi alkaa perinteisesti Kotalan Koskien viikonloppu-töräyksellä toukokuun loppupuolella. Case on yksinkertainen: 12 innokasta kalastajaa, mökit kosken rannalla, koskessa taimenta ja kylmässä kaljaa. Aikaisemmilla kerroilla on taimenta tullut itselleni ihan mukavasti, mutta kaikki alle vaaditun 45 sentin mitan - eli ruokapuolesta on vastannut grillimakkara tai Jiksun maankuulut OHO-siivet tai VOIPERKELE-siivet (kuvat Turpiinin toimesta):
 
 
Koska Jiksu ei tullut valmistamaan OHO-siipiä tänä vuonna, päätin saalistaa runsaasti kalaravintoa.

Strategiani alkoi huolellisella varusteinventaariolla ja siitä seuranneella voimakkaalla käteisen vaihdolla. Perjantaina sianpieremän aikaan Astra ulvaisi kohti Virtoja ja noukki matkalta mukaan Mekan Herwoodista. Kamat nopeasti mökkiin ja olut käteen. Virvelit kuntoon. Luvan alkuun 30 minuuttia aikaa, joten koskirantaan valtaamaan hehkein kalapaikka = massiivisen pohjapadon niska. Odottelua pari minuuttia ja sitten Rapalan Countdownia virtaan.
Pohjapadon keskivirta oli yllättäen tyhjä, mutta sivuvirrasta mätkähti lujaa. Fiksu taimen hyppäsi ja riepotti vaapun pois suusta. Siiryin seuraavaan huippumestaan ja sieltä kovan tappelun jälkeen tulikin ylös 42 cm nätti taimen. Aukaisin taimenen kurkun ja jatkoin heti kalastusta. Hetken piiskauksen jälkeen heitin vaapun lähinnä vitsimielessä / vahingossa kovaan koskiryöpytykseen ja saman tien taas mätkähti. Sen verran kova virtaus oli, että taimen paineli alavirtaan ja pääsi karkuun. Painelin parhaan kalastusalueen viimeisille heittopaikoille, ja taas rannasta tärppäsi. Tämä taistelu päätyi molempien voittoon, sillä taimen omasi nätin rasvaevän ja pääsi jatkamaan matkaansa haavissa käynnin jälkeen. Vastarannan mökillä kylmä kalja jo huuteli nimeäni ja päätin ottaa kalastustauon, olihan tässä jo koettu paljon. Kävelin ekan kalapaikkani, pohjapadon, ohi ja ajattelin että eikös tuohon pitäisi vielä heittää ja kokeilla sitä karkuutettua taimenta. Kala oli vanhassa paikassaan ja otti ekalla heitolla, syöksyen sen jälkeen padolta alavirtaan. Kitkajarru oli täysillä, mutta taimen vain kiihdytti vauhtiaan. Pakko oli lähteä juoksujalkaa perään. Porukan uusimman tulokkaan, Erikin, ilme oli melko ikimuistoinen kun ensin tulee joessa vastaan vinkuva siima ja seuraavaksi ukko kuusen läpi vapa tanassa. Väsytys oli kuitenkin onnistunut ja 45 cm taimen päätyi jatkokäsittelyyn. Olipa melkoisen hektinen 2 tunnin kalasessio - 3 taimenta ylös ja 2 karkuun!


Palailin mökkikylään ja yllätyksekseni vain Tuna oli saanut taimenen rantaan asti. Kohtuullisen erikoista, että itselläni oli ollut yksi hulluimmista iltapäivistäni. Noh, muut jatkoivat tunnollisesti kalastusta, itse keskityin oluen lipittelyyn ja ilmasta nauttimiseen. Vaan ei sitä taimenta enää kuulunut, mutta Igors hoisi taas yön pimeydessä reissun suurimman - 9,7 kg jalointa koskihaukea!


















Lauantaina lähdin aamusta kalamies-setäni hautajaisiin. Siinä ajellessani mietin, että taisi nämä poikkeuksellisen kovat taimenkarkelot kyllä mennä Topin karmalla. Koskella kalastus jatkui, mutta lauantaina ei kalaa enää kuulunut - kuten ei myöskään sunnuntaina. Siitä huolimatta, seura oli hyvää, sauna kuuma ja kalja kylmää. Enempää ei kai voisi toivoakaan?