maanantai 31. lokakuuta 2011

Kuumotus nousee ja tilin saldo laskee

Tuossa pari viikkoa sitten satoi Käsivarteenkin ensilumi ja seuraukset henkiselle hyvinvoinnille olivat taasen tutut ja helposti nähtävillä. Pinna on hieman kireämpi, kun tietää, että seuraavan kerran Pohjoiseen pääsee 8 kuukauden kuluttua. Luonnollista tai ei, tämä aika on ollut itselleni aina kaikista aktiivisinta suunnitteluaikaa reissujen osalta, eikä vuosi 2011 ole näemmä poikkeus.

Männä viikolla keksittiin Jabalan kanssa sellaiset juonet ja metkut, että housuissa ei tahdo pysyä sitten millään. Mennään ennestään tuttuun paikkaan, mutta lopetataan se turhankävely ja pienissä teltoissa kärvistely.  Otetaan mukaan muutakin mukavaa sakkia, kuten vaikka Pelle-Jiksu ja ketä niitä nyt on. Vuokrataan PJ-teltta ja telttasauna, marssitaan autolta kilometri alavirtaan. Leiri pystyyn kuivalle kankaalle, aurinko paistaa sopivan lämpimästi ja edustalla pauhaa koski, jossa femman lohi pintoo silloin tällöin.

Teltta on pystyssä ja jokainen on asettunut taloksi, katsellaan tovi koskea ja lähdetään sitten autolle hakemaan kaksi huipputärkeätä komponenttia - kauhea kasa virveleitä ja vielä kauheampi kasa kaljaa. Periaatteessa voisi ottaa valurautapannuakin mukaan ja pihviä! Noh, oli pihviä tai ei, palataan leiripaikalle kamojen kanssa ja nokipannukahveen tuoksut leijailevat jo ilmassa. Itse asiassa tiedän jo kuka ne on keitellyt, vaikka kyseinen heppu ei edes tiedä, että tällainen reissu on järkkäytymässä. Katsotaan kesällä toteutuuko näky...

Ja voi jumankekka kun ne lohet pintoo ja tuherrat reissun ensimmäistä solmua. Tuntuu, että siinä kestää ikuisuus, mutta hätäilläkkään ei saisi, vastapelurina sentään on kalojen kuningas. Ja sitten se ensimmäinen heitto, siiman päässä keltavalkoinen Paravan Salamander mustin pilkuin, vaikka lusikat ovatkin ihan perseestä. Pellinpala lentää kauniissa kaaressa lähelle vastarantaa, mukavalla kulmalla alavirtaan, jolloin virta hoitaa uittopuuhat. Ja keskellä niskaa kajahtaa - kajahtaa niin lujaa ettei mitään tolkkua. Kutosen laittivapa on ihan soikeana kun lohi painaa alavirtaan jarrun päristessä. Onneksi nämä rannat ovat hyvät seurailla ja haavipoikakin kompuroi jo perässä. Kosken alla lohi väsähtää ja osoittautuu reippaan parin kilon titiksi. Haavitus on onnistunut ja pyllähdän hetkeksi selälleni. Tästä on hyvä jatkaa.

GPS herättää minut todellisuuteen ja käskee ajamaan motarilta ramppiin. On taas perkele syksy ja tihkuttaa vettä, ABC:n kyltti on erittäin epämiellyttävän näköinen. Mutta onpa sentään tilipäivä ja voi käydä hakemassa vähän kalastusrojua ensi kesän lohireissua varten, eihän sitä nyt tittiä kannata lähteä kutosen laitilla väsyttelemään. Puhumattakaan siitä femman möllistä mikä niskalla pintoi. Tunnin päästä heitän auton takakonttiin ysi- ja kasikinttuiset jämäkät vavat sekä kourallisen pari Paravanin Salamandereita, Tobyjä ja ties mitä riemunkirjavia pellinpalasia. Kotiin on vielä pari kilometriä matkaa, eiköhän siinä jonkun selityksen keksi emännällekin.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Prologi II

Olin päättänyt, että blogissani pärjätään yhdellä prologilla, mutta toisin kävi. Ensimmäisessähän ei oikeastaan perehdytty niihin syihin, jotka ovat johdatelleet minut syvälle eräharrastukseen ja lopulta tarinoideni jakamiseen. Tänään minulla on ollut oiva tilaisuus muistella ensimmäisiä eräkokemuksiani huonekalujen kasailun yhteydessä (sehän ei hirveästi vaadi aivokapasiteettia ja ajatus lentelee missä sattuu - luojan kiitos).

Kirjoittaminen on kuitenkin nyt yllättävän vaikeaa, sillä ensimmäiset muistot ovat hyvin epäselviä häivähdyksiä. Ensimmäinen näky on tiheä "papinkullimetsä", joka ylettyy korkealle pääni yläpuolelle. Miehellä ei ole mittaa vielä paljonkaan. On jo selvästi syksy, sillä ilma on raikas ja kylmä, joku voisi jopa kuvailla sitä raa'aksi. Kenties ensilumikin on jo satanut aamuyöllä ja jäätyneet ruohot narskuvat kenkien alla. Ilmassa leijuu lempituoksuni, eli täysin hajuton aamuinen pakkasilma, joka nenän kautta hengitettynä täyttää pään joka sopukan ja saa ajatukset kirkkaiksi. Ajatukseni katkeavat kuitenkin tähän ja loikkaavat kosken rannalle. On edelleen myöhäinen syksy ja ensilumi on satanut, mutta ilma on märkä ja kostea, lumi on loskaista ja käteni kohmeiset jäätävästä vedestä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä päivämäärä on 16.11. Nykyään olen kuitenkin niin mukavuudenhaluinen, että pakotan mieleni takaisin ensimmäiseen näkyyn.

Jo "papinkullimetsässä" olin haistanut toisenkin lempituoksuistani ja hakeutunut vaistomaisesti sitä kohti. Kuusimetsän reunasta kohoaa odotetusti pieni savukiehkura, jota isä on sytyttelemässä. Säntään makkaranhimoissani nuotiolle. Syömisen jälkeen tuijotan pitkään ja hartaasti nuotioon, silmäni sumenevat ja ajantajuni katoaa. 

Epämääräisen ajan kuluttua nuotio alkaa pihistä äänekkäästi ja säpsähdän hereille. Nuotio on uponnut jäähän ja on sammumassa, kahvipannunikin on valutellut vettä jo tovin liekkeihin. Lisään nopeasti kahvinpurut ja kiehautan vielä kerran ennen nuotion täydellistä sammumista. Revennyttä eturistisidettä kolottaa kylmä. Kahvia siemaillessa jää paukkuu uhkaavasti ja nuotion sulattamaan lammikkoon ilmestyy railo - on niin myöhäinen kevät, että rannat ovat jo sulat ja tiedän talven viimeisen pilkkireissun olevan pikkuhiljaa ohi. Kylmä puistatus väräyttää selkäpiitäni kun lähden tallustamaan kohti rantaa. Näissä maisemissa on paljon karhuja, enkä haluaisi enää törmätä niihin äkäisimmillään, lumisen maan aikana.

Pakotan itseni takaisin lapsuuteni nuotiolle, mutta sieltäkin on lähdettävä. Lämmin koti on mukava paikka kaikkine leluineen ja peleineen, mutta silti mietin kuinka pitkään metsässä voisi oleskella omin avuin ja kenenkään huomaamatta. Vesipisarat tippuvat kuusien oksilta ensilumen sulaessa ja kengistäni jää selkäni taakse ruskeat jäljet katoavaan ohueen hankeen.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Prologi

Joo, niinhän siinä kävi että koulusta tuli paperit käteen ja samalla poistui koulun serverillä olleet kotisivut. Kokeillaan nyt sitten tätä blogipuuhaa ja muutetaan kirjoitustyyliäkin siinä samalla. Kotisivujen tarkoitus näet oli kertoa tärkeänä pitämistäni asioista mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta sittemmin vanha himoni, eli hitaampitempoinen tarinointi on saanut taas valtaa ajatuksissani. Itseasiassa kirjoitushimoni ovat kohonneet niin rytinällä, että aion välineellä tai toisella käydä läpi kaikki merkittävät kokemukseni eräharrastukseni tiimoilta. Se jää nähtäväksi, onko blogi oikea väline vai siirrynkö takaisin kotisivutyyppiseen julkaisemiseen. Vai peräti siihen perinteisimpään kirjaformaattiin (joka kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta).

Koska osa reissuista on tapahtunut jo kauan sitten, eikä täydellisiä muistiinpanoja ole olemassa, värittyy totuus luonnollisesti enemmän tai vähemmän. En kuitenkaan pidä tätä pahana asiana, sillä en ole saavuttanut touhuillani mitään sellaista faktatietoa tai ennätystä, jonka on pakko olla täyttä totta uskottavuuteni kannalta. Olkoon tämä blogi siis vahvasti todellisiin tapahtumiin nojaavaa tarinointia, jota ei kuitenkaan kannata aina ihan tosissaan ottaa.

Kuvat ovat monelle olennainen osa nykyaikaista tarinankerrontaa, enkä minä tai tämä blogi tee poikkeusta. Prologini loppuukin kuvaan, jossa eräs reissu on taas alkanut, autojen ääni kadonnut ensimmäisen tunturin taakse ja oma valtakuntani levittyy edessäni.