Okuma Trio 20 puolaus ja pääsiäismertsari

Lähdin Hankoon testailemaan uutta lapinvapaa (Okuma Travelforce 7') ja siimaa (Berkley Nanofil 0.15). Ei ihan optimaalinen mertsarilaitteisto, mutta voipa ainakin heitellä Lottoa pitkälle, jos sillä vaikka katkeaisi armoton munatpataan-kausi. Keli oli törkeän hyvä, mutta mestoilla ei ketään kalastajaa itseni lisäksi. ASIALLISTA!

Yksin mestoilla...

... mutta pientä säröä idylliin tuo Okuma Trio 20:n performanssi...

... 45 cm mertsari kuitenkin pistää hymyilemään!

C&R tietenkin! Videosta joku supersilmä saattaa tunnistaakin, että Lotto ei ollut ottiviehe vaan vanha tuttu Falkfish Witch!

Mertsaria 12.4.2014

Suur-Säkki halusi nähdä Hangon mestat. Minä, suuri valkoinen saalistaja, toimin oppaana mairittelevalla yhden alamittaisen taimenen kokemuksellani. Foreca myös tarjosi armollisen apunsa kun lupasi aurinkotykitystä pilvettömältä taivaalta.



Foreca: aurinkoa, pilvetöntä. Todellisuus: hernerokkasumu, vesitihku.

No sehän meni hienosti. Lisäksi kova tuuli aiheutti päänvaivaa, sillä mertsarihan keväällä etsii (1) safkaa tahi (2) lämpöä. Lämpöä ei ollut, sillä vesi oli tyrskyttimissä 2'C, eli kylmempää kuin ulommat 4'C vesimassat. Ruokaakaan ei näkynyt rantavedessä. Kalastusta nämä havainnot eivät toki estä, mutta rentouttavat nyt ainakin vastaisku- ja väsytyslihakset :)

 

Perinteinen virveliposeeraus. Shimano Vengeance 8' + Okuma Trio 30 + Sufix Performance Fuse .16 + JK 20.

Mut oikeesti, kalaton päivä vähän pahoissa olosuhteissa on aina parempi kuin päivä sisällä virveleitä hiplaillen! Ja kaupanpäällisiksi tuli alustavasti lukittua Lätäseno 2014!

Tirehtööri munapyykillä, kuvaajana Suur-Säkki.





Paluu keväisille mertsarimestoille

Viime reissulla A-S sai mittakalan, mutta sitten kylmät ja tuuliset kelit sekoittivat hommat. Päätimme iskeä heti takaisin, kun lämpöaalto taas saapuisi etelärannikolle. Tämä tapahtui vasta kolmisen viikkoa myöhemmin ja A-S ei päässyt mukaan. Mesosin yksin siis lauantain iltapäivän ja Tampereelta tuli Meka seuraksi sunnuntaiksi.

Lauantaina oli törkeän lämmin keli ja tuulikin oli aika sopiva. Vesi oli laskenut jonkinverran ja rannalle ajautuneet levät alkaneet lemuta. Vedessä ei vieläkään näkynyt mitään pikkukaloja tai tonkiaisia, mikä ihmetytti minua suuresti.

Lähdin heittelemään tutun niemen kärjestä, ilman sen kummempia strategioita. Kahlailin hiljalleen pidemmälle, kun näytti kahluuhousut riittävän hyvin. Ja edelleen pidemmälle. Kalaa ei näkynyt, mutta sain arvokasta tietoa pohjasta. Niemi jatkui todella pitkälle metrin syvyisenä, mutta seassa oli selvästi syvempiäkin monttuja!

Päivän saldoksi jäi pari epävarmaa tärppiä ja kylmästä vedestä kankeat polvet. Ihme juttu!

Sunnuntaina tuuli pääsi puheltelemaan vapaammin mestoille ja kalastus oli vaikeampaa. Tämän lisäksi näimme vielä huolestuttavamman näyn: TOINEN KALASTAJA! Onneksi hemmo haspeloi ihan eri paikassa, eikä selvästikään ollut daijannut meidän mestaa.

Noh, ei meilläkään varsinaista mestaa ollut, mistä kala olisi irronnut. Taas näytti meininki hyvältä, kalastelimme hyvin systemaattisesti ja uittotyyliä vaihdellen. Mutta kun ei niin ei. Tehtiin pieni nuotio, grillailtiin kyrsät ja juotiin kylmät oluet. Jatkettiin tahkoamista, mutta tuuli yltyi ja kääntyi vähän ikävästi. Ei maha mitään, MP-reissu. Näemmä pitää ottaa aina A-S mukaan että kalaa tulee...

Foreca lupaa maailman parasta mertsarikeliä!

Kyllä, otsikko pitää paikkansa. Täytän ihan justiinsa 30, enkä ole vielä ikinä nähnyt tilannetta, jossa säätiedotus 1) pitää paikkansa 10 vuorokauden päähän tai 2) pitää paikkansa jos luvataan hyvää kalailmaa. Asia on tietysti aivan päinvastainen jos on tärkeä ja peruuttamaton kalareissu tulossa ja Foreca lupaa 10 vrk päästä paskaa keliä suunniteltua aktiviteettia silmällä pitäen. Silloin nimittäin 10 vrk ennuste 1) pitää paikkansa 110 %:sti sekä vielä "paranee" hirmumyrskyksi tai vähintään jotain muuta yhtä kamalaa. Mutta nyt siis, armon vuonna-kuukautena-päivänä 2012-04-15 koin ensimmäistä kertaa sen riemun, että 10 vrk sitten luvattiin täydellistä mertsarikeliä ja tämä toteutui! Aurinko törsötti aivan pilvettömältä taivaalta ja tuuli oli vienon leppeä! Nyt sattuu taimenta leukaan ja monta kertaa!

Päästiin meren rannalle, jossa tuuli oli oletetusti hieman kovempi kuin 50 km sisämaassa. Lisäksi kaukana ulapalla oli jotain sumuntapaista, joka peitti kaukaisimmat saaret tehokkaasti. Noh, aurinko rällötti vieläkin ja keli oli vähintäänkin 9+, joten kumipukupäälle ja taimenlahtaus käyntiin.

30 minuuttia myöhemmin sumu iski kuin ydinsodan nostattama tomu. Ei nähnyt siis yhtään mitään, aurinko ei enää valaissut ja olo oli kuin Särkänniemen kummitustalossa. Linnanmäen vastaavaan en osaa vertailla kun en ole siellä ikinä päässyt käymään. Alla olevat kuvat kertovat sitä omaa karua kieltään ja luultavasti lyövät lukkoon sen, etten 30 vuodessa päässyt kertaakaan todistamaan hyvää kalailmaa jos sitä oli erikseen 10 vrk ennemmin povattu (jos siis olin kalaan menossa - jos en mennyt niin silloin tietysti keli oli aina mitä mainioin).

 

Hetken päästä sumu paheni entisestään, niin paljon että meinasi usein tulla törmäyksiä joutsenien kanssa eikä kalakaveriakaan enää erottanut kivikoista. Lampsittiin täysin tuulensuojaan lahdukan reunaan heittelemään. Piru vieköön kun on joutsenia lahti aivan täynnä, hyvä kun uistin mahtuu sekaan... Tuskinpa siellä taimenkaan väijyy kun isot räpylät hakkaisivat jatkuvasti kylkiä. Siis iltapäiväkaljalle ja punomaan uusia juonia. Sumukin vähän helpotti kun sai kaljan käteen, ja aavistus kelmeätä auringon valoa pääsi rannalle.

Päätettiin jättää tuuleton alue, koska vesi ei nyt kuitenkaan pääse paikallisesti lämpenemään hirveästi. Tyvenen ja tuulen rajaviiva kiehtoi taas kovasti ja röykytin sitä varmaan tunnin apaattisena. Työkiireet lähtivät tehokkaasti muille maille, mutta jättivät valitettavasti päätetyön raiskaaman ristiselän ja siitä johtuvan ärsyttävän takaraivelin jomotuksen. Muuten homma olisi ollut melkoisen täydellistä.

En oikein tiedä kauanko muljasin tuossa paikassa hiljaa kahlaillen sinne tänne. Sen tiedän, että kauan. Yhtäkkiä alkoi kuulua raivokasta huutoa ja mellastusta takaa. Erotin juuri ja juuri sumuverhon takaa A-S:n hahmon tanssimassa sadetanssia, vapa aivan mutkalla ja vieressä joku vedessä kovasti pärskien. Taimen, perkele! Kirmasin tapahtumapaikkaa kohti niin, että vesi lensi kuin vanhan Vellamon keulasta, mutta A-S onnistui jo haavia kalansa itse. 53 cm eväleikattu istari, pulleassa kunnossa ja pää pampun jäljiltä kipeänä. Jee!

Ihastelun jälkeen alkoi pistämään vanhaan. Olin röykytellyt luultavasti täysin tyhjää joutsenpoukamaa tuntikaupalla, kun taas kivenheiton päässä oli ilmeisen taimenpitoinen tuulisempi ranta. Kenties vesi on jo sen verran lämmennyt, että taimenet pörräävät ahkerammin ja sietävät kylmempiä/tuulisempia rannan alueita. Ainakin niissä ruokaa saattaa olla. Noh, A-S jäi rantaan leikkimään kirurgia ja onnittelemaan itseään, kun meikä paineli sisuuntuneena ottimestoille. Kala valoi uskoa hulluun. Kerkesin pari epämääräistä tälliä saamaan Falkfisuun kun A-S oli saanut saalisrituaalit suoritettua. Poika käveli entiseen paikkaansa, heitti kerran ja nosti tärpittömän uistimensa ylös. Ja samantien helvetinmoinen taimen uistimen perässä. Luokkaa "virveli rikki väsytyksessä". Meikä vetäis jo konupullosta aikamoisen kaatoryypyn jos saisin edes sen kalan kokoisen hauen haukireissulla!

Mutta mörssäritaimen ei tullut enää näyttäytymään. Eikä tulleet enää ne pienemmätkään. Sen sijaan minä sain oikein muhkean siimasotkun, jonka selvittäminen ei ollut hermoillani mitenkään mahdollista. Mutta puukkoa olen ollut aina etevä käyttämään kiukuspäissäni ja niin nytkin. Huomenna vinkuu taas Visa Motonetissä.

Sanomattakin on selvää, kun päästiin takaisin sisämaahan, aurinko rällötti täysiä, tuulenvire oli vienon sopiva ja oli niin kiesuksen kuuma.

Kepillä jäätä ja taimenta

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna herran vuonna 2012 kaivoin virvelit naftaliinista huomattavasti aikaisemmin kuin tapana on ollut. Syy tähän oli hopeanvärinen ja pilkukas. A-S haki minut kyytiin valkealla pölynimurillaan ja ajelimme reippaan tunnin matkan etelään. Tienvarren järvet ja merikin olivat vielä tukevasti jäässä, mutta perillä karikkoinen hiekkaranta kutsui meidät tervetulleeksi täysin jäättömänä ja lumettomana. Keli oli kuitenkin pirun kylmä ja tuuli kova, joten MP-reissua kaavailtiin.

Pienen palloilun ja epäuskon jälkeen löysimme tuulelta suojaisia pieniä lahdukoita ja aurinkokin pilkisteli hieman. Tunti jos toinenkin kului kahlaillen ja meren näkymistä sekä hajusta nautiskellen. Tekee höpöä hektisen työviikon jälkeen vain toljottaa merta kuola valuen suupielestä, tyhjin katsein ja mekaanisesti kelaillen. Diippiä!

Kahlailin syvemmälle ja syvemmälle, seuraten tuulen ja tyvenen rajaa. Tuulen hönkiessä selän takaa pystyy lusikoita paiskomaan kauas horisonttiin, tai ainakin siltä se tuntuu. Tuulen luomat aallokot painavat uistinta kuin kosken virta ja karikot piristävät muuten aavaa merta. Koskella jos kalasteltaisiin, pamahtaisi tuon yhden kiven takaa varmasti taimen, niin iso peili jää sen taakse. Uitampa piruuttani lusikan sen takaa ja katson kuinka läheltä kiveä osaan sen ujutella. Ikään kuin treeninä touko-kesäkuun koskihommille. Mutta yllättäen vapa alkaa sähkötellä elämää ja huomaan tehneeni ainakin jonkinmoisen vastaiskun. Epäuskoisena jatkan väsyttelyä ja seuraavaksi A-S jo haaviikin elämäni ensimmäisen meritaimenen. Pituutta rapiat 40 senttiä, rasvaevä näyttää leikkaamattomalta, joskin hieman pieneltä ja ohuelta. Kaveri on pulleassa kunnossa ja lähtee vapautuksen jälkeen rantavedestä vähintään yhtä lujaa kuin vihreä serkkunsa. Siirryn rantaan makoilemaan ja kirjoittelemaan tekstareita kaikille tutuille mertsarin kalastajille.

A-S jatkoi ottipaikallani ja itse verryttelin vapakättäni matalammassa rantavedessä. Jatkettiin kahlailemalla hitaasti kohti lahden pohjukkaa, johon oli muodostunut oikein kaunis tuuleton pooli. Heräilin kalastuskoomasta, kun A-S veti julman vastaiskun ja vapa taipui. Samalla alkoi ISO taimen räpiköidä heittosuunnassa, mutta ei ollut sama kala kuin kaverin vavan päässä. A-S:n taimen karkasi parin potkun jälkeen, mutta lahdessa riehui vähintäänkin tonnikalapopulaation kokoinen taimenparvi ja isojakin joukossa. Piiskasimme rantaa hullun kiilto silmissä, hopeakyljet ilmoittivat läsnäolostaan pintomalla ja epämääräisillä tärskyillä lusikoihin. Sitten tuuli kääntyi, mullasi lahdukan veden ja taimenet katosivat välittömästi. Ei mitään hajua ajan kulusta, olihan melkoinen show... Ja vielä näin heikolla kelillä, mitenköhän mahtaa käydä kun tämä takatalvi antaa periksi ja alkaa oikeat taimenkelit...

Vastaiskua, perkele!

Hyökkäys Hankoniemeen

Meritaimen ei ole meikäläistä yleensä kovinkaan paljoa kiinnostanut, mitä nyt tehty vuosittain tuo Paraisten reissu ja sitten myyty kevään mittaan ne pari kevennettyä halpislusikkaa mitä on tullut ostettua. Tänä vuonna homma koki muutoksen, luultavasti siksi että reviirini on siirtynyt rannikolle ja nyt taimenkin on vavan ulottuvilla. Ja se näkyy kyllä tiliotteessakin... Hommassa on vähän samaa tunnelmaa kuin Lapin salaisissa kalahommissa, paljon pitää itse tehdä työtä ja selata karttoja päivästä toiseen. Pienen avustuksen saattamana siirryin Turun alueelta tutkimaan Hankoniemen maisemia ja houkuttavia paikkoja löytyikin rantaheittelyyn vähintäänkin riittävästi. Itsenäisyyspäivänä lähdettiin korkkaamaan paikat hankalasta kelistä huolimatta.

Hanko oli meille kaikille aivan outo paikka, joten jätettiin auto keskustaan, eteläisen uimarannan ääreen. Alueella tuntui olevan runsasta liikennettä ja rantaruottalaiset katselivat aika pitkällä silmällä täyskumisia kahluuvarusteitamme. Tai ainakin tuntui siltä - meikää on aina hävettänyt kovasti liikkua julkisilla paikoilla täydessä sotisovassa. Aloitimme kalahommat läntisimmältä hiekkarannalta, joka osoittautui turhan suojaisaksi. Jatkoimmekin matkaa heti kallioisen niemen kärkeen, johon tuuli pääsi jo mukavasti myllyttämään ja pinnan alla oli paikoin herkullista kivikkoa.

Minkäänlaisia Ahdin alamaisia ei luonnollisestikaan näkynyt, joten tyydyimme toteamaan paikan "potentiaaliseksi" tai "uudestaan kokeilemisen arvoiseksi". Koska läntisimmät uimarannan lahdelmat olivat melko kurjan oloisia, ajelimme autolla itäänpäin, löytäen rauhallisemman parkkipaikan. Näillä hiekkarannoilla oli asiallisen näköistä kivikkoa siellä täällä ja tuuli pääsi lyömään rantaan paremmin. Itseasiassa keli oli hitaasti muuttunut jo niin hurjaksi, että olosuhteet vaikuttivat enemmänkin pesukoneelta. Aallot nousivat rannassa ihmisen korkuisiksi ennen murtumistaan ja veisivät kohelin kalastajan äkkiä mennessään. Hankala keli myös ajoi taimenet luultavasti kauemmas rannasta ja vaadittiin pitkiä heittoja. Ainoastaan Falkfish Witch 22g tuntui lentävän riittävästi, joten se saikin reilusti eniten peliaikaa. Paikoin kuitenkin runsas kivikko jatkui pidemmälle ja pääsimme jääkärioppeja hyväksi käyttäen syöksymään pidemmälle mereen. Aina kun aallot olivat alhaalla, pystyimme etenemään seuraavan aallonmurtajapaaden taakse ja kalastelemaan paremmin.

Jääkäririemu oli kuitenkin vain väliaikaista ja aalto pääsi lyömään päin pläsiä. Kalojakaan ei kuulunut, joten jatkoimme loputtoman tuntuista hiekkarantaa eteenpäin. Väliin mahtui lukemattomia upeita hiekka-kivikko-alueita ja ilmeettömämpiä uimarantoja. Tulipa siinä joku maanomistajakin ajelemaan mönkijällä viereen ja näyttämään tuimaa naamaa. Valitettavasti kuskin ei kannata katsella liikaa maisemia, sillä mönkijä juuttui kuraan ja ukko oli entistäkin tuimempi. Luonnollisestikaan emme auttaneet sedän ajoneuvoa ylös kurasta, vaan lähdimme etsimään uusia taimenpaikkoja.

Lopulta saavutimme määränpäämme, jossa hiekkarannat loppuivat niemen kärkeen ja edessä oleva runsas asutus esti etenemisemme.  Idemmässä olisi kyllä ollut vielä huikeita paikkoja kartan perusteella, mutta keli oli liian hurja ja kello kävi jo kahta. Heittelimme vielä hyvän tovin, kunnes maastouduimme pusikkoon keittelemään Trangialla suttuja. Ruokailun jälkeen alkoikin hämärtämään ja teimme lähtöä kotiin. Vanha pappa siinä vielä kävi jutulla ja sanoi että nyt ESSOn ranta on kova, itätuulella kuulemma jengi vetää taimenta myös täältä. Hyvä tietää...

Pargassomeren puliukot

On ollut vähän sellainen tapa, että loppusyksystä käydään aina tutulla porukalla heittämässä meritaimenta Paraisilla. Hurjat tarinat kertovat, että joskus ollaan jotain saatukin jostain uimarannalta. Ainakin hyvät naurut ja kova krapuli.

Kuvat muuten on ottanut häiskä nimeltä Psychocowboy ja taitaa Tonnikalaltaki jokin otos olla.

No niin. Saavuimme siis tuttuun mökkiin marraskuun alkupuolella perjantaina puolilta päivin. Perinteisen härväämisen jälkeen herra Psychocowboy tilasi multa ja Jabalalta raaka-ainetta haukipulliin ja lähdimme etsimään lajinsa valioita mökin soudarilla. Tuuli puhalteli varsin kivasti jo oman mökkirannan kaislikkoon, mutta odotukset olivat ihan paskat, sillä viimeksi Jabala rökitti jerkillä mun vaaput 12-1. Nyt se heitteli jotain joulukuusen koristeita, hihi!

Leikki sikseen. Meikäläisen tuttuun sinihopeiseen ZAM-vaappuun klajautti 2,5 kg hauki ja se pistettiin välittömästi kylmäksi. Hetken päästä tuli toinen ja Jabalaa alkoi kismittämään. Edes veneeseen otettu sikspäkki ei saanut sälliä pysymään veneessä ja lähdettiin kotirantaan. Voittajan on helppo hymyillä, vaikkei saalis nyt niin kummoinen ollutkaan. Saipa Psycho haukensa.

Viideltä tulikin armahtava pimeys. Saunaa, tulimuhjua, tulilientä ja korttipeliä puolille öin ja sitten kiltisti petiin. Otettiin ehkä liiankin varmanpäälle, sillä kuski puhalsi aamulla alkometriin 1,49... Joka tapauksessa päästiin taimenrannalle - keli oli hyvä, vedenkorkeus sopiva ja odotukset korkealla!

Läksimme innokkaasti kahlailemaan. Taisi olla kolmas tai neljäs heitto kun Paravan Salamanderia yllättäen niitattiin tarmokkaasti. Potku, karkuun ja paska housuun. Yritin siinä vähän mellastaa, että taimen on otillaan, mutta Tunaa lukuun ottamatta kaikki olivat jo kahlailleet hiekkarannalta kauemmas karikoille. Uutta tälliä ei tullut joten kahlailin pikku hiljaa rantaa sivusuunnassa, jatkuvasti heitellen. Parinkymmenen heiton jälkeen Salamanderia viedään taas! Lyhyen taiston jälkeen kala osoittautuu inhottavaksi haueksi, hyi olkoon.

En anna periksi, vaan jatkan uimarannan pommittamista. Pian tulee pienempi hauki, jota joudun hieman koskemaan hanskallani, yyh. Kahlaan aina uimarannan reunalle asti, sieltä kuulemma pääsee kahlaamaan tosi kauas selälle särkkää pitkin. Vesi ulottuu jo lanteille ja aallot lyövät liian korkealle, keinuttaen kovasti. Taistellen merisairautta/krapulia vastaan kahlaan väkisin kauemmas ja heitelen samalla lusikkaa. Sitten vavassa jysähtää ja kitkajarru pärähtää. Tappelukaveriksi paljastuu neljän viiden kilon hauki, joka mellastaa vimmatusti. Aallokko ja hauenpirulainen ovat mentaalisesti liian kovia yhdessä ja annan siiman juosta kelalta vapaasti, minkä hauki onneksi käyttääkin hyväkseen ja sylkäisee Salamanderin pois suustaan. Suuntaan päiväkaljalle uimarannalle, pojatkin ovat palanneet karikoilta.

Muut eivät ole saaneet edes haukia ja vesi on turhankin lämmintä. Porukkaa vaivaa melankolia, epäusko omaan tekemiseen ja maailman paino. Pasilla on korvatulehdus. Päätän käydä vielä heittämässä uimarannalta sen kohdan, mistä taimen oli töötännyt. Toka heitto ja taas hauki. Kiitos ja mökille mars. Saunaa, ruokaa, kaljaa ja korttipeliä. Huomenna on päivä uus, tai sitten ei.

Ei ollut uutta päivää. Tuuli oli ihan paska eikä kannattanut edes lähteä haukea katsomaan. Mutta olipahan taas hauskaa! Ja lopuksi vielä todiste, että kyllä taimenia meidänkin klubi saa, vaikka viimeisestä onkin vähän aikaa...