sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Foreca lupaa maailman parasta mertsarikeliä!

Kyllä, otsikko pitää paikkansa. Täytän ihan justiinsa 30, enkä ole vielä ikinä nähnyt tilannetta, jossa säätiedotus 1) pitää paikkansa 10 vuorokauden päähän tai 2) pitää paikkansa jos luvataan hyvää kalailmaa. Asia on tietysti aivan päinvastainen jos on tärkeä ja peruuttamaton kalareissu tulossa ja Foreca lupaa 10 vrk päästä paskaa keliä suunniteltua aktiviteettia silmällä pitäen. Silloin nimittäin 10 vrk ennuste 1) pitää paikkansa 110 %:sti sekä vielä "paranee" hirmumyrskyksi tai vähintään jotain muuta yhtä kamalaa. Mutta nyt siis, armon vuonna-kuukautena-päivänä 2012-04-15 koin ensimmäistä kertaa sen riemun, että 10 vrk sitten luvattiin täydellistä mertsarikeliä ja tämä toteutui! Aurinko törsötti aivan pilvettömältä taivaalta ja tuuli oli vienon leppeä! Nyt sattuu taimenta leukaan ja monta kertaa!

Päästiin meren rannalle, jossa tuuli oli oletetusti hieman kovempi kuin 50 km sisämaassa. Lisäksi kaukana ulapalla oli jotain sumuntapaista, joka peitti kaukaisimmat saaret tehokkaasti. Noh, aurinko rällötti vieläkin ja keli oli vähintäänkin 9+, joten kumipukupäälle ja taimenlahtaus käyntiin.

30 minuuttia myöhemmin sumu iski kuin ydinsodan nostattama tomu. Ei nähnyt siis yhtään mitään, aurinko ei enää valaissut ja olo oli kuin Särkänniemen kummitustalossa. Linnanmäen vastaavaan en osaa vertailla kun en ole siellä ikinä päässyt käymään. Alla olevat kuvat kertovat sitä omaa karua kieltään ja luultavasti lyövät lukkoon sen, etten 30 vuodessa päässyt kertaakaan todistamaan hyvää kalailmaa jos sitä oli erikseen 10 vrk ennemmin povattu (jos siis olin kalaan menossa - jos en mennyt niin silloin tietysti keli oli aina mitä mainioin).

 

Hetken päästä sumu paheni entisestään, niin paljon että meinasi usein tulla törmäyksiä joutsenien kanssa eikä kalakaveriakaan enää erottanut kivikoista. Lampsittiin täysin tuulensuojaan lahdukan reunaan heittelemään. Piru vieköön kun on joutsenia lahti aivan täynnä, hyvä kun uistin mahtuu sekaan... Tuskinpa siellä taimenkaan väijyy kun isot räpylät hakkaisivat jatkuvasti kylkiä. Siis iltapäiväkaljalle ja punomaan uusia juonia. Sumukin vähän helpotti kun sai kaljan käteen, ja aavistus kelmeätä auringon valoa pääsi rannalle.


Päätettiin jättää tuuleton alue, koska vesi ei nyt kuitenkaan pääse paikallisesti lämpenemään hirveästi. Tyvenen ja tuulen rajaviiva kiehtoi taas kovasti ja röykytin sitä varmaan tunnin apaattisena. Työkiireet lähtivät tehokkaasti muille maille, mutta jättivät valitettavasti päätetyön raiskaaman ristiselän ja siitä johtuvan ärsyttävän takaraivelin jomotuksen. Muuten homma olisi ollut melkoisen täydellistä.

En oikein tiedä kauanko muljasin tuossa paikassa hiljaa kahlaillen sinne tänne. Sen tiedän, että kauan. Yhtäkkiä alkoi kuulua raivokasta huutoa ja mellastusta takaa. Erotin juuri ja juuri sumuverhon takaa A-S:n hahmon tanssimassa sadetanssia, vapa aivan mutkalla ja vieressä joku vedessä kovasti pärskien. Taimen, perkele! Kirmasin tapahtumapaikkaa kohti niin, että vesi lensi kuin vanhan Vellamon keulasta, mutta A-S onnistui jo haavia kalansa itse. 53 cm eväleikattu istari, pulleassa kunnossa ja pää pampun jäljiltä kipeänä. Jee!


Ihastelun jälkeen alkoi pistämään vanhaan. Olin röykytellyt luultavasti täysin tyhjää joutsenpoukamaa tuntikaupalla, kun taas kivenheiton päässä oli ilmeisen taimenpitoinen tuulisempi ranta. Kenties vesi on jo sen verran lämmennyt, että taimenet pörräävät ahkerammin ja sietävät kylmempiä/tuulisempia rannan alueita. Ainakin niissä ruokaa saattaa olla. Noh, A-S jäi rantaan leikkimään kirurgia ja onnittelemaan itseään, kun meikä paineli sisuuntuneena ottimestoille. Kala valoi uskoa hulluun. Kerkesin pari epämääräistä tälliä saamaan Falkfisuun kun A-S oli saanut saalisrituaalit suoritettua. Poika käveli entiseen paikkaansa, heitti kerran ja nosti tärpittömän uistimensa ylös. Ja samantien helvetinmoinen taimen uistimen perässä. Luokkaa "virveli rikki väsytyksessä". Meikä vetäis jo konupullosta aikamoisen kaatoryypyn jos saisin edes sen kalan kokoisen hauen haukireissulla!

Mutta mörssäritaimen ei tullut enää näyttäytymään. Eikä tulleet enää ne pienemmätkään. Sen sijaan minä sain oikein muhkean siimasotkun, jonka selvittäminen ei ollut hermoillani mitenkään mahdollista. Mutta puukkoa olen ollut aina etevä käyttämään kiukuspäissäni ja niin nytkin. Huomenna vinkuu taas Visa Motonetissä.

Sanomattakin on selvää, kun päästiin takaisin sisämaahan, aurinko rällötti täysiä, tuulenvire oli vienon sopiva ja oli niin kiesuksen kuuma.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Kepillä jäätä ja taimenta

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna herran vuonna 2012 kaivoin virvelit naftaliinista huomattavasti aikaisemmin kuin tapana on ollut. Syy tähän oli hopeanvärinen ja pilkukas. A-S haki minut kyytiin valkealla pölynimurillaan ja ajelimme reippaan tunnin matkan etelään. Tienvarren järvet ja merikin olivat vielä tukevasti jäässä, mutta perillä karikkoinen hiekkaranta kutsui meidät tervetulleeksi täysin jäättömänä ja lumettomana. Keli oli kuitenkin pirun kylmä ja tuuli kova, joten MP-reissua kaavailtiin.


Pienen palloilun ja epäuskon jälkeen löysimme tuulelta suojaisia pieniä lahdukoita ja aurinkokin pilkisteli hieman. Tunti jos toinenkin kului kahlaillen ja meren näkymistä sekä hajusta nautiskellen. Tekee höpöä hektisen työviikon jälkeen vain toljottaa merta kuola valuen suupielestä, tyhjin katsein ja mekaanisesti kelaillen. Diippiä!

Kahlailin syvemmälle ja syvemmälle, seuraten tuulen ja tyvenen rajaa. Tuulen hönkiessä selän takaa pystyy lusikoita paiskomaan kauas horisonttiin, tai ainakin siltä se tuntuu. Tuulen luomat aallokot painavat uistinta kuin kosken virta ja karikot piristävät muuten aavaa merta. Koskella jos kalasteltaisiin, pamahtaisi tuon yhden kiven takaa varmasti taimen, niin iso peili jää sen taakse. Uitampa piruuttani lusikan sen takaa ja katson kuinka läheltä kiveä osaan sen ujutella. Ikään kuin treeninä touko-kesäkuun koskihommille. Mutta yllättäen vapa alkaa sähkötellä elämää ja huomaan tehneeni ainakin jonkinmoisen vastaiskun. Epäuskoisena jatkan väsyttelyä ja seuraavaksi A-S jo haaviikin elämäni ensimmäisen meritaimenen. Pituutta rapiat 40 senttiä, rasvaevä näyttää leikkaamattomalta, joskin hieman pieneltä ja ohuelta. Kaveri on pulleassa kunnossa ja lähtee vapautuksen jälkeen rantavedestä vähintään yhtä lujaa kuin vihreä serkkunsa. Siirryn rantaan makoilemaan ja kirjoittelemaan tekstareita kaikille tutuille mertsarin kalastajille.

A-S jatkoi ottipaikallani ja itse verryttelin vapakättäni matalammassa rantavedessä. Jatkettiin kahlailemalla hitaasti kohti lahden pohjukkaa, johon oli muodostunut oikein kaunis tuuleton pooli. Heräilin kalastuskoomasta, kun A-S veti julman vastaiskun ja vapa taipui. Samalla alkoi ISO taimen räpiköidä heittosuunnassa, mutta ei ollut sama kala kuin kaverin vavan päässä. A-S:n taimen karkasi parin potkun jälkeen, mutta lahdessa riehui vähintäänkin tonnikalapopulaation kokoinen taimenparvi ja isojakin joukossa. Piiskasimme rantaa hullun kiilto silmissä, hopeakyljet ilmoittivat läsnäolostaan pintomalla ja epämääräisillä tärskyillä lusikoihin. Sitten tuuli kääntyi, mullasi lahdukan veden ja taimenet katosivat välittömästi. Ei mitään hajua ajan kulusta, olihan melkoinen show... Ja vielä näin heikolla kelillä, mitenköhän mahtaa käydä kun tämä takatalvi antaa periksi ja alkaa oikeat taimenkelit...

Vastaiskua, perkele!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Haastavaa pilkkitouhua Veneksellä

Röh röh... Talvi on mennyt sen verran kiiruisasti, ettei ole ehtinyt paljon tekstejä tuhertamaan, mutta koitetaan taas päästä pikku hiljaa raiteille. Avataan peli vaikka pilkkitouhuista, ne kun on vielä parahultaisen kirkkaana mielessä eikä ne sormen mittaiset ahvenetkaan ole vielä kasvaneet yli kiloisiksi mielikuvituksen syövereissä...

Aivan ensiksi täytyy todeta, että lemppari ahvensesonkini, eli ensimmäiset syysjäät, olivat aivan paskat. Itseasiassa ne olivat niin paskat, ettei tarvinnut lähteä edes pilkille kun ei ollut jäitä ennen joulua. Kolmisen viikkoa tulikin oltua hieman lämpöisemmissä maissa ja kun tammikuun puolivälissä palasimme reissulta, järvet olivat juuri tärähtäneet kestävään jäähän. Ja sitten heti perään ennen ekaa pilkkireissua törähti helvetinmoinen lumivaippa jäiden päälle. Seurauksena erittäin heikot jäät, haluttomat kalat ja paskin pilkkivuosi miesmuistiin.

Virallinen Veneksen syysreissu siis venyi seuraavan vuoden tammikuulle. Jää oli muodostunut kahteen kerrokseen, joista molemmat olivat 5 cm paksuja. Kävellessä ja kairaillessa jää huojui ja pamahteli ikävästi. Lunta oli jo pitkälle saappaan varteen. Mutta koska Venekseltä saa aina ekoilta jäiltä hyvin isoa ahventa, ei nämä ikävät jutut hirveästi painaneet mieltä vaan lähdettiin kiertämään tuttuja karikoita.


Kahden tunnin pilkkimisen jälkeen oli aivan eri ääni kellossa. Ei tällin tälliä parhailta paikoilta.

Venekselle palattiin vasta maaliskuussa ja päätettiin pilkitellä oikein kaksi päivää. Lauantaina keli oli kovin utuinen ja kalantulo edelleen huonoa. Morrilla saatiin parissa tunnissa vain kaksi pannukarkeata ahventa. Paljon oli muitakin pilkkijöitä, mutta kovasti liikkuivat eli parvea ei tahtonut löytää kukaan. Sunnuntaille lupailtiin hyvää aurinkokeliä, joten päätettiin läksiä kotiin murjottamaan ja yrittää uudestaan seuraavana päivänä.

Sunnuntaina keli olikin mitä mainioin. Päätettiin ennen Venesjärvelle siirtymistä kopaista nopeasti Riitahuhdan ottipaikka kun jäät olivat vielä kohtuullisessa kunnossa. Tämä ottipaikka meinaan sulaa nopeasti ja on tullut siinä itsekin uimahommiin jouduttua. Tällä kertaa mestat olivat tyhjiä ja lähdettiin (kuivina) kohti Venestä.


Marssimme heti viime syksyn jigimestoille, kapeahkoon salmeen jossa luikerteli syvänne keskellä. Sen penkkoja pilkitellen kulutimme pari tuntia. Saaliiksi YKSI SÄRKI! Jo on maailmankirjat sekaisin, ainahan Venekseltä saa 5 kiloa pannukarkeata ilman hirveätä taistelua. Onneksi keli antoi ainakin osittain anteeksi olemattoman syönnin, mutta uhka kolmannesta heikosta reissusta kummitteli takaraivelissa.


Voe voe kun ei kalaa tule... Päätimme lähteä tsekkaamaan yhden karikkopaikan, missä emme ole edes kesällä jigailleet. Tässä järvessä on vaan liikaa ottipaikkoja että niitä kerkeisi toisaalla asuva kalastaa kaikkia... Täällä uudessa mestassa näkyi ensimmäiset Venekselle tyypilliset, neliömetrin kokoiset laikut jäässä - paksuutta oli vähimmillään vain 5 - 10 cm näissä kohdissa, kun normaali jään paksuus oli 40 cm. Kaiken kummallisuuden lisäksi nämä laikut tulevat aina eri paikkoihin, joten kyse ei liene lähteistä...

Kairailimme yhden laikun viereen reikiä ja vaihdoin tasuriin. PAM, heti 200 g ahven ja toinen perään. Tämän jälkeen alkoi ahvenia nousta ylös kohtuullista tahtia, joskaan ei mitään kunnon hirmuja. Vekkulisti tasuria piti heilutella raivokkaasti, että ahvenet kiinnostuivat. Siksi kai morrikaan ei toiminut. Assujen koko pieneni ja lähdimme rööräilemään kohti tutumpia karikoita. Kalaa tuntui tulevan kohtuullisesti oikeastaan joka puolelta koko iltapäivän. Pakko oli sitten käydä tsekkaamassa aamuinen salmikin, mutta tyhjä se oli vieläkin, kaikkialla muualla kyllä kalaa riitti...


Heittelimme reppuun 100 - 300 grammaisia ahvenia viiden kilon edestä ja päätimme sitten lähteä kotiin. Ketuillekin jäi jäälle evästä ja riitti niitä avantoon palautettavaksikin. Loppujen lopuksi, Venes ei pettänyt sittenkään, edes tänä vaikeana talvena :)