lauantai 26. lokakuuta 2013

Kasvoimme Manducasta ulos

Manduca on sellainen lapsenkantorätti. Kangasläimäreistä koottu ja muutamalla viillekkeellä varustettu. Ei siis mikään hieno tekninen rinkka tingentangeleineen vaan... ihan lapsenkantorätti. Mutta silti aivan helvetin hyvä tosi pienen muksun kantamiseen "mahanpäällä".

Hankoniemi 3/2013, juuri jäistä vapautuneena. Luka 4kk tarkastamas faijan kalamestoja Manducasta käsin.
Kesällä Manduca oli ollut pitkälti käyttämättä, mutta viikko takaperin alettiin taas sovittelemaan sitä päälle. Eihän se 10kg muksun kanssa enää tämmösen raamikkaan karjun päälle mennyt. Rintaremmi oli niskassa ja kaikki muutenkin ihan päin prinkkalaa. Ei auttanut kova säätö.

MYYKÄÄ JOKU MULLE DEUTER KID COMFORT II!

Lahokallio 10/2013, Manduca ja Luka-mörssäri Katin sylissä, kun faijaan ei saanut enää köytettyä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ruonekjåkka 7/2013

Tilanne oli eskaloitunut siihen pisteeseen, että kalja ja diisseli oli lopussa. Arjeplogin metropolista löytyi onneksi vielä iltasesta palveluliike, josta saimme molemmat himomme tyydytettyä. Matka pohjoiseen jatkui 95-tietä ja yöaurinko paistoi. Auto jätettiin Stuorsavonin sillan pohjoispuolelle, jota seurasi hyvin nopea rinkkojen pakkaus, syystä että (1) kylmä, (2) väsy. Veljekset Suur-Säkki ja Parta-Antti tietysti latasivat taas rinkkoihin kaljaa ja paistinpannua. Onneksi sentään vähän kevyempään päästiin kuin Arvesjåkalla - kävelyä meinaan oli huomattavasti enemmän, mutta en sitä vielä veljeksille paljastanut :)

Kylmää keliä parkkiksella. Töppöset kohti Ruonekjåkkaa.
Tää uusi mesta oli ihan erilaista maastoa kuin Arvesjåkan synkät kuusikot. Täällä oli yli tonnisia tuntureita, ikilunta, vaivaiskoivikkoa, avotunturia, vesiputouksia etc. Vaikken tietänyt paikasta paskan vertaa etukäteen, olin varma että täällä olisi myös paljon taimenia, mutta ei varmasti yhtäkään karhua. Hyvillä fiiliksillä löimme siis leirin pystyyn kosken reunassa törrötävälle harjulle. Maaginen mesta.

*Lisää tähän pakollinen hehkutus telttapaikan mahtavuudesta*
Seuraava aamu oli aurinkoinen ja lämpötilakin alkoi nousta mukavasti. Koskessa oli mainioita laakeita kiviä, joiden päällä pystyi ottamaan arskaa ja peseytymään. Rooman kylpylät ei oo mitää. Stuorsavonin on. Piste. Lopulta virvelit esiin ja fiskaamaan.

Lääniä ja tiluksia, ikuistanut Antti.
Suur-Säkki niskalla ja perus kolmikymppinen taimena.
Parta-Antti ja mesta missä pääsi isompi iivari karkuun.
Pientä oli Stuorsavonin taimenkin, tosin nyt seassa oli jo 30 cm kalaakin. Pääsipä Parta-Antti mittelöön ihan isommankin kanssa. Itse meuhkasin kosken loppuliukurissa, joka oli mielenkiintoinen kahlata. Jotta pystyi heittämään syvään ja pesukonemaiseen keskiuomaan, piti kahlata 100 metriä reiden syvyisessä enemmän tai vähemmän virtaavassa kivikossa. Kauan se kesti ja saalismielessä palkinto olisi voinut olla parempikin. Mutta maisemat oli kohillaan, ja koski oli komea ja voimakas. Sittenpä huomasin, etten päässyt tuloreittiäni takaisin rantaan ja homma meni hyppimisen ja uimisen risteytykseksi.

Iltapäivästä pistettiin jälleen marssiksi ja edettiin pikavauhtia Ruonekkartjen vesiputoukselle. Pauhu kuului jo kauas sykähdyttäen, mutta samalla saimme muuta mietittävää. Rehevämmässä maastossa näkyi jonkun ison öhkiäisen menoreitit ja hetken päästä sangollinen kuraa, eli paskaa. Karhu tunturissa. Nyt vielä putous piti sellaista melua ettei nallebjörn edes mitenkään voisi kuulla meitä ja tuuli hönki selän takaa.

Pienen alkujännityksen laannuttua pääsime Ruonekkartjelle. Voi helvetti se oli iso. Kuin kymmenen Kiutaköngästä peräkkäin. Ja isompikin.

Ruonekkartjen viimeinen rypisteys ennen Stuorsavonia, Parta-Antin kuvaamana.
C'mon mitä brassailua, virtaa hiljempaa!
Korvat lukossa ja iki-kalliokin jalkojen alla täräjää veden voimasta. Olen pieni.
Suur-Säkki on vielä pienempi. Tästä järvelle on käytännössä vapaapudotusta.
Ja sit kun mää luulin ettei enää voi vaan mitenkään jatkua, niin tulee vielä pari puun korkuista moukkua. Vallatkaa Ruotsi ja painakaa tämä 200€ seteliin!
Korvat soiden ja sydän pamppaillen noustiin Ruonekjåkan vartta ylöspäin, telttapaikkaa etsien. Kalaahan tällaisista pesukoneista ei saa, mutta pakko jossain vaiheessa on tämänkin kosken rauhoittua. Periaatteessa kilometrin verran oli joki pelkkää valkoista vaahtoa, mutta sitten löydettiin pieni suvanto snadilla vesiputouksella, johonka saatiin myös teltat. Pienen hengailun jälkeen lähdettiin kalahommiin.

Intte pimpelfiske...
... gävla Finne...
Saatiin paljonkin taimenia, mutta ne eivät olleet enää ensimmäisenä mielessä. Leiristä alavirtaan 200m oli meinaan aivan tuore karhunpaska ja sama matka ylävirtaan aktiivikäytössä oleva juomapaikka. Pohjamudissa oli kunnioitettavat käpälänjäljet. Kun tarkemmin katseli, karhunjälkiä oli oikeastaan koko helvetin lähialue tupaten täynnä. Olimme keskellä karhun pääkallopaikkaa! Kammo!

Alkuillasta röhnötettiin leirissä Parta-Antin kanssa, mutta Suur-Säkki lähti taimenhimoissaan vielä joelle. Varttin päästä tuli puolijuoksua takaisin ja sanoi että karhu oli parin tunnin aikana paskonut lisää ympäri leiritienoota, jopa meidän ja joen väliin oli tullut uusi kasa! Olime todella tapahtumien ytimessä! Kammo!

Tehtiin tulet ja juotiin voimajuomaa. Metsästä kuului aina välissä rytinää ja lintujen paniikkikailotusta. Joku iso siellä nyt mellastaa taas. Suur-Säkki oli kalpea. Mulla oli jännäkakka. Parta-Anttia ei napannut. Siinä vaiheessa kun joen ja telttakylän välisestä risukosta alkoi kuulua rytinää todella lähellä, piti oikeasti alkaa toimimaan. Joku muu olisi ehkä siirtänyt leiriä, mutta me siirrettiin karhua!

Tässä on syntymässä kaikkien aikojen suurin ja savuisin karhunkarkoitin.
Köh köh... täällä ei elukat silmille hypi... happi loppuu vaeltajaltakin...
Super-Savustin toimi komeasti ja peitti koko jokilaakson sankkaan kitkerään usvaan. Karhuhavainnotkin loppuivat kuin seinään. Mutta helikopterit alkoivat pörräämään alueella. Etsivätkö ne savun alkuperää sakkolappu ja lentokulukorvaus kädessään? Kammo!

Juotuamme 0.9L kahden tähden jallua, 0.3L Appleton Estate 12YO:ta sekä kaikki kaksi kaljaa, päätimme että sekä karhu että helikopterit haistakoon v*tun. After all tämä ei ollut mitään suojelualuetta, eläviä puita ei ollut kaadettu ja se joka kuuseen kurkottaa niin se mäen alla. Parempi virsta väärään kuin virtsa virsuun. Ja niin pois päin.

Yöllä oli hyvin kylmää ja kosteus mönki luihin ja ytimiin. Aamu kuitenkin valkeni kauniina ja lämpömittari pomppasi puolilta päivin hellelukemiin. Peseydyttiin meidän omassa kylpypaljussa, putous oli hierova suihku. Manat täyteen ottamalla aurinkoa kivillä.

Puhtaus on puoliruokaa tunturissakin... mutta valkoiset bokserit menee jo liian pitkälle?
Ja sitten taas mentiin rinkat selässä ylävirtaan. Mestat säilyivät upeina, en ole koskaan nähnyt näin hienoa jokea. Kalasteltiin paljon ja aika usein karhustakin saatiin viitteitä. Se tuntui hengailevan hyvin lähellä meitä, sillä kaikki jäljet olivat aivan tuoreita. Hieman kuumotti ajatus siitä, että karhu menee meitä vältellessään aina vain ylemmäs tunturiin jokiuomaa pitkin ja me menemme perässä. Jo nyt jokiuoman vehreä resukko oli puristunut 500 metriä kapeaksi kaistaleeksi ennen avotunturia, joten karhun olisi paha uskaltautua ohitsemme alavirtaan. Kartan perusteella jokiuoma muuttuisi kokonaan avotunturiksi noin 5 km päästä, eli silloin alkaisi todella tilanne eskaloitua. Mutta me olimme päättäneet nauttia kalastuksesta ja vetää karhulta umpiot tummaksi jos rupeisi ryttyileen.

Kalastusta putouksen nokalta. Putouksen alla mittaamattomia syvyyksiä ja loputtomasti (pieniä) taimenia.
Yöpaikka löytyi taas kerran upeasta paikasta. Oli edelleen todella kuuma, mutta Spitfiressä kelpasi nukkua iltapäikkärit ilman saderättiä. Veljesten teltassa sellainen setuppi ei onnistunut, joten he joutuivat kalastamaan. Saatiinpahan kalaa pöytään.

Huh hellettä. Teltan takanupin kohdalta lähti muuten suora pudotus jokeen, mainio paikka onkia suoraan teltasta :)
Suur-Säkin "tää on rutiinia" saalispönö.

Parta-Antin "cool" saalispönö.
Tähdet laskee mutta meno kovenee.
Iltasella nähtiin hurjaa taimenten tuikkimista. Kävin vähän niitä perhostelemassa, mutta laihoin tuloksin. Pitäs reenata pitkää heittoa... Sitten nousi usva ja kalahommat oli taputeltu tältä päivältä.

Jälleen yksi aurinkoinen aamu ja hellepäivä. Sikäli erilainen, että nyt velimiehet tuumasivat kävelyn alkavan piisaamaan. Minä näytin karttaa ja sanoin, että ollaan kauimmaisessa pisteessä autolta. Ei voi kun kävellä eteenpäin, että pääsee kotiinpäin. Ei poikia tämä lopulta harmittanut, sillä kalameiningit kävivät jatkuvasti kuumemmiksi. Suur-Säkki kuitenkin tuumasi minun olevan "Jenkatappi" - kiitän ja lisään tämän alati kasvavaan lempinimikokoelmaani!

Karhu muuten oli oletettavasti yöllä ohittanut leirimme ja painunut takaisin alavirtaan. Tuoreita jälkiä ei enää näkynyt. Hurraa! Tänään nähtiin myös ensimmäisiä ihmisiä. Ensin puoliltapäivin kaksi tyttöä, jotka etsivät polkua Ruonnekkartjen putouksille. Neuvoimme polun, kerroimme etäisyyden ja varoitimme innokkaasta karhusta. Tyttöjä alkoi selvästi vähän kuumottamaan. Myöhemmin päivällä kohtasimme vielä muutamia seurueita ja vaihdoimme asiaa kalapaikoista. Velimiehet arvattiin suomalaisiksi, mutta meikäläistä leivottiin hollantilaiseksi. Kammo!

Leiri pistettiin pystyyn tällä kertaa hulppeaan niemenkärkeen, joka samalla erotti kaksi järvilaajentumaa koskeksi. Kosken jälkeisessä nivassa möyrästi isompi taimen ja Parta-Anttihan sen nappasi iltaruuaksi. Illalla selvisi myös, että Suur-Säkki on erikoistunut puisten penisten veistelyyn. Minäkin päätin kokeilla ja tulihan siitä ihan hieno. Samaten selvisi, että reissun vakiolauseeksi muodostui jopa rasittavalla toistolla lausahdus "Intte pimpelfiske... gävla Finne...". Sitä vaan piti hokea joka väliin, ja erittäin tuohtuneella äänensävyllä.

Ruokahuolto pelaa.
Taimenta pannulla pekonirasvassa...
... ja halsterissa kera leirimaskotin!
Seuraava päivä ei yllätyksiä tuonut kelin suhteen - aurinkoista ja helteistä. Kalastuksen osuus alkoi vähentyä, mutta maisemat vain komistuivat kun yli tonnisia tuntureita alkoi näkyä jo ihan vierestä. Ihasteltiin ja nautittiin keventyneistä rinkoista, kävellen Guijaurestuganille. Päiväpesua, chillailua ja sitten jo jatkettiinkin. Vaan yksi asia mietitytti kovasti: mikä oli se pyöreä juttu Fierraksen lumisessa rinteessä?

Uhvon laskeutumispaikka Fierraksen rinteessä!?
Guijaure by Parta-Antti.
Yöksi jäätiin Guoletisjaurelle, joka oli luontoäidin syvä arpi keskellä kallioista ylänköä. Tehtiin kaikenmoisia upotustestejä virvelillä ja tultiin siihen tulokseen, että on se syvä, helvetin syvä. Lusikan kun heitti niin pohjaa ei tahtonut löytyä. Odoteltiin helteessä iltaa ja rautujen aktivoitumista, mutta tuuli nousi ja tuikkiminen loppui kuin seinään.

Kuumaa menoa @ Guoletisjaure.
Guoletisjaure by night.
Seuraavana päivänä piti vielä tutkia erinäisiä rautujärviä ylängöltä ja yöpyä jossain sopivassa paikassa. Tilanne oli kuitenkin se, että kaljaa teki niin armottomasti mieli, että Suur-Säkillä kävi pikku vahinko, joka esti enemmät yöpymiset.

Älkää jättäkö makuualustaa ja kompassin suurennuslasia aurinkoon. Voi käydä huonosti. Palo sammutettiin 100 litralla vettä.
Parta-Antti, sinivihreiden sävyjen hovitallettaja.
Ei muuta siis kuin töppöstä toisen eteen ja autolle, yritettiin vielä maisemistakin tietysti nauttia. Kyllä se kylmä huurteinen silti vaan sumensi silmät ja melkoista haipakkaa tultiin alas tunturista. Hyvä ettei korvat menneet lukkoon. Autolla tietysti heti eka pshhht-glunk-glunkk-glunk ja sitten uimaan Vuoggatjålmjavrreen tien poskeen. Ihmiset katso, mutta niinhän voittajille aina tuppaa käymään.

Pesun jälkeen ykköset ylle ja Arjeplogiin. Ostettiin runsaasti mellanööliä, joka rehellisesti sanoen on aina virkistävää ja herkullista. Voi niitä jotka eivät tästä osaa nauttia vaan vonkaavat sen puuttuvan voltin parin perään. Mutta voi kun se mellanööli pistää pissattaan, Karva-Antti oli aivan pannu kuumana kun jatkuvasti sai kusettaa poikia ja itse ei voinut juoda.

Iissä oltiin hulppeassa mökissä yötä. Kiitos vaan emännälle, ei turhaan oltu hypetetty sitä vanhaa saunaa. 5/5. Karva-Anttikin sai pullon käteen ja kokkasi samalla jotain tosimieslihaa. Pelimiesten lopetus!

Kartan mukaan tuli kompuroitua 35 km rinkka selässä. Suosittelen tuota reittiä vaikkei kalastus oliskaan se juttu, maisemat on komeat!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Arvesjåkka 7/2013

Viime talvena Suur-Säkin kanssa juteltiin aika useastikin Lapin touhuista. Suur-Säkillä ja sen velimiehellä nimittäin oli vasta yksi reissu takana, mun vinkkaamaan "ehkä-tulee-kalaa-ilman-isoa-marssia" paikkaan, ja se reissu ei ollutkaan mennyt kuulemma ihan täysin nappiin. Jätkät oli saaneet muun muassa ison siian ja paljon viinaa lappalaisilta, mutta silti jotain oli ilmeisesti jäänyt puuttumaan. Siispä yhteisreissua peliin, että veljexet kuin ilvexet pääsee korkkaan Jarskin mestat. Sitä velimiestä, sanotaan nyt vaikka Parta-Antiksi, mä en ollutkaan ikinä nähnyt, mutta eiköhän sen kanssa pärjää. Oman teltan kyllä päätin ottaa jos se mokoma vaikka kuorsaa!

Päätettiin lähteä ensin Käsivarteen, mutta monimutkaisten syiden vuoksi kaikki meni ihan kuralle ja päätettiinkin lähteä Ruotsiin. En nyt jaksa kertoa mitä kaikkea helvetin kommellusta näiden veljesten kanssa tuli jo lähtöpäivän aamuna, vaan totean että päästiin Rävuddenin "kylään" yllättävän nopeasti ja jopa hengissä. Kuten kaikki täyspäiset tietää, autoilun jälkeen ei heti uni maita tai jos maittaa niin tulee veritulppa. Siispä kävelimme yöllä heti Arvesjåkan varteen muutamien kilometrien pyrähdyksen.

Yhdistetty auringonlasku ja -nousu.
Oli mielestäni sovittu, että rinkat on mallia UL johtuen retkikuntamme eriasteisista invaliditeeteistä. Velimiesten rinkat olivat kuitenkin aivan helvetin painavia; sisältäen muun muassa kaljaa, paistinpannuja ynnä muuta muumien tunnareista tuttua tavaraa. Lisäksi velimiehet olivat maiharimiehiä, mutta maiharit eivät pitäneet vettä ja loppuetappi oli suota. Odotellessani velimiehiä pilkittelin mäntyä vasten ja olin näkevinäni suon toisella puolella karhun. Kaikenmoisia ne superteho-antibiootit saakin aikaan, agressiivisen paskahädän lisäksi. Saatiin lopulta teltat pystyyn ja poikien paraatitossut apsidin alle ennen sadetta.

Vihreä Haltin kupolihässäkkä ja harmaa Eureka! ruumispussi.
Eureka! Spitfire Solo UL oli tosiaan ekaa kertaa takapihan ulkopuolella, ainakin tuunauksen jälkeen (katso joku aikaisempi postaus, en jaksa linkitellä). Meininki ruumissäkissä oli ihan ok, joskin hieman kostea kondenssiveden vuoksi - ilma oli muutenkin märkä ja suo vieressä hönkimässä. Seitsemän aikaan heräilin ja korottelin vähän reunoja josko ilmastointi paranisi, pistin virvelitkin kuntoon. Pojat kuorsas ja mäkin menin lopulta veteleen sikeitä aina kello kymppiin asti. Vettä räpsi silloin tällöin.

Viriteltiin Suur-Säkin kanssa paviljonki sadetta vastaan. /c:n alle iso tuohi, kyl kelpaa!
Kaikenmoista sinne Savotan putkirinkkaan mahtuukin. Grammanviilaus tuntuu melko pehmeäpäiseltä siinä vaiheessa kun vieressä paistellaan pekonia.
Vihdoin päästiin reissun epistolaan, eli kalastukseen. Arvesjåkka oli K-O-M-E-A! Ja mitä enemmän sitä kalasti ja katseli, sitä komeammalta se vaan alkoi näyttämään. Juuri sellaista taimenmestaa, että pintauintisen lipan voi rauhassa vaihtaa uppoavaan vaappuun ja tonkia kosken loppuliu'ut ja nivat ilman rehuprobleemia. Puuh, pian saattaa tulla veljesten paistinpannulle iltaurakkaa.

OMG!
Ooh jees mikä joki... Suur-Säkki kokeilee...
Ooh jees mikä joki... Parta-Antti kokeilee...
Parin tunnin sessioiden jälkeen alueen meininki oli selvinnyt meille. Pikkutaimenta oli aivan järkyttävästi, etenkin niissä montuissa, joissa isompaa pitäisi löytyä. Jos kosken alla oli pieni ja syvä pooli, sai siitä 10 kääpiötä peräkkäisillä heitoilla. Varmaan enemmänkin jos ei olisi vaihtanut paikkaa. Isosta taimenista ei näkynyt vilaustakaan. Palasimme siis leiriin syömään teollisia ruokia ja pohtimaan illan strategiaa.

Päätimme kuluttaa prime timen parin kilometrin päässä alavirtaan, paikassa missä Arvesjåkka laskee suureen Vuolvojaureen. Varma kalapaikka tai karhu minut syököön. Matkalla näimmekin karhunpaskan, joten hyvää lupaa. Lisäksi polut muuttuivat leveämmiksi, rantaletossa näkyi tuoreita saappaan jälkiä ja jossain vaiheessa haisi vaniljasikari. Emme saaneet kuitenkaan tätä kilpailijaa näköpiiriimme sankan kuusikon vuoksi.

Arvesjåkan loppuliuku järveen ei ollut aivan niin huikea kuin toivoin, sillä koski loppui 200 metriä ennen järveä ja tuo loppu-uoma oli valitettavan matalaa nivaa. Heiteltiin aikamme, täältä alamestoilta ei tullut pientä tahi isoa taimenta. Nada niinku ei mitään. Perkele. Paska paikka. Ja sitten Suur-Säkki huusi "kalakalakelekalakele"! Iso harrinvöljäke haaviin ja illan menu lukittu.

Suur-Säkki onnesta soikeena :)
Löimme vetoa, että pian alkaisi järvestä nousemaan enemmänkin kalaa nivaan ja loppuliukuun. Kolea sadetihku oli nimittäin vaihtunut auringonpaisteeseen. Keli kuitenkin huononi uudestaan, muuttuen tuuliseksi ja uhkaavan pilviseksi. Niinpä mekin lähdimme tarpomaan kohti leiriä synkässä kuusikossa, karhunpaskaa pohtien. Minä sitten inhoan olla niiden kanssa samoissa maisemissa, painuisivat muualle.

Karhu ei syönyt meitä, joten aloittelimme illan fine dining -teeman. Kravatit kaulaan ja harria muusilla. Kuksallinen kahden tähden jallua, sikaria ja nuotioleikkejä. Huomenna on päivä uus, tai vaikka ei oliskaan niin nyt on hyvä. Lämmintä ja mukavaa.

Meikäläisen seuras isommatki halsterit jää auttamattomasti pieneks...
Aamu oli aurinkoinen, mutta olo hieman krapulainen. Siitä huolimatta päätimme lähteä ylävirtaan, sinne missä ihmisen jälkiä ei enää ole. Siispä rinkat pykälään, pieni siirtymä joen rantapusikoista ylevämmälle maalle ja kohti pohjoista. Maasto oli ylempänäkin hieman hankalakulkuista ja tasaisin väliajoin rinnesuot leikkasivat linjamme. Mutta suot olivat varsin kuivia ja aivan täynnä lakkaa! Matkanteko oli hidasta, koska joka jannu pyllisteli ja haroi käsiinsä näitä namiskuukkeleita. Herkut kuitenkin latasivat manamme täyteen ja olimme henkisesti ns. kovassa kunnossa.

Painuimme takaisin jokirantaan, joka oli entistä ryteikköisempää. Joki tosin oli taas ooh jees -kastia. Pistimme kalavehkeet kuntoon ja päätimme ottaa tunnin testikalastuksen. Pikkutaimenta oli, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin ennen, ihan mahdotonta menoa. Suur-Säkin vieheeseen jäi lopulta yksi pentu niin pahasti kiinni, että se vedettiin pikagraaviksi ja katsottiin samalla sukuvärkit. 15 cm taimen oli sukukypsä, kiitos ja näkemiin. Miksei lapinäijät verkota, vedä neulataimenta ja tervehdytä siten kalakantaa? Kenties siksi, että tämä on joku vietävän natyyr-reservaat. In any case, tähän jokeen ei kannata enää kalastuspaukkuja käyttää. Ruisleivät naamaan, rinkat selkään ja kohti autoa.

Ooh jees mikä joki... ja taimenkanta kääpiöitynyt mallikkaasti. Foto Antin kamerasta, kuten laadusta huomaa!
Matka autolle ei ollut pitkä, ehkä noin 5 km, mutta se oli sitäkin raskaampi. Pettymys joella unohtui nopeasti, kun läksimme takaisin ja huomasimme tuoreita karhunjälkiä, jotka olivat tulleet sillä välin kun olimme joella tunnin. Percele kun mua kuumottaa, varsinkaan kun paskamaastossa ei näe eteensä kuin 10 metriä. Suur-Säkki ja mä kostettiin karhulle syömällä ihan jokainen lakka mitä löydettiin. Parta-Anttia ei tuntunut karhu paljon kuumottavan. Ihme jätkä.

Autolla joimme kaljat ja ajattelimme kalastella Seidegavan silloilla. Sielläpä olikin yllättäen asuntovaunuja ja punapigmenttistä naapurikansaamme hoonaamassa. Fak juu viikingit ja auton nokka kohti Arjeplogia. Fiilis oli silti ihan hyvä. Oltiin saatu reipas 150 kutukypsää taimenta ja vedetty vielä C&R:nä, koska oltiin niin kovia poikia. Ruoka hyvää, juoma hyvää ja veljexet hyvää seuraa.

Loppukaneettina voisi todeta, että etsi Arvesjåkasta kartan perusteella leventymä/järvi missä iso taimen voisi hengata viihtyisästi. Ei ule! Tai no tuolla ihan ylhäällä olis, ehkä jonakin päivänä sinnekin pitää mennä karhupainiin...

Arvesjåkka, komia joki, mutta vähän oli kutemiskelpoisia laajentumia tahi järviä. Ylempänä olis ollut, mutta eiköhän tämä ollut tällä kertaa tässä!





perjantai 11. lokakuuta 2013

Fontainebleaun metsiköissä

Perinteinen kävely-juoksu-fiilistely-kaljottelu-mestani Ranskassa on Fontainebleaun metsä ja siellä Massif des Trois Pignons ja etenkin Le circuit des 25 bosses, jos eksakteja ollaan. Kyseessä on siis kohtuu haastava polku, joka on oikeastaan pelkkää kivikkoista jyrkkää paahtoa joko alas- tai ylöspäin, teräviltä kukkulanhuipuilta toisille. Joskus pelkkä marssipaahto ei riitä ja pitää ryömiä kivitunneleissa ja kiivetä kallioseinämiä ylös. Eli siis juuri sopiva paikka tehdä jalkojen lihaksille ja nivelille inventaario kesän Lappirientoja varten!

Tällä kertaa heitin päiväreppuun patonkia läskillä + 6 kg vettä treenipainona + videokameran. Ottakaa siis kylmä kalja jääkaapista, pistäkää popparit mikroon ja nauttikaa huikeista juonenkäänteistä sekä äärimmäisistä videokuvaus/editointitaidoistani.

Eihän vain ollut yliampuvaa mainontaa? In any case, polvi kesti kolme tuntia liukastelua kivikoilla ja sitten oli laskeuduttava alas tasangolle rampapolulle ja tylsäiltyä kotiin. Mietiskeltyä miten jalka kestäisi Lapissa ja mitä ortopedi sille tekisi syksyllä. Loppumatkan tasamaalla tuntui kuitenkin jo onneksi taas mukavalta askeltaa. Safka, sauna (kyllä, myös ulkomailla) ja kylmä Heineken. Kiitos.