keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Painajaisten Duoibal 7/2014

Jos Lappi 2014 saaga ei ole vielä tuttu, tahi olet tippunut muuten vain kärryiltä, palaa lähtöpisteeseen tästä. Muuten varoitan; Parta-Antin ja Suur-Säkin kuvamatsku, jonka tässä setissä näet on parasta A-luokkaa.

Dodii, oltiin siis Duoibalin ylängöllä, uimahypyistä puhtoisina ja pekonilla ravittuina. Tosin kalattomina ja navastakin vuosi kovasti veri kun mäkärät, nuo lapinjätkän ylevimmät ystävät, olivat sinne päässeet invaasion tekemään. Kyllä, ne hakeutuvat oikeasti sinne ja tikkaavat niin perttelisti. Vuotavasta navasta huolimatta läksimme laskeutumaan ylängöltä - yllätys yllätys, hirmuhelteessä jälleen. Mutta paikat olivat vetreinä ja matka taittui. Kunnes puolen tunnin kuluttua tummat pilvet alkoivat kietoutua ylängön ja expeditiomme päälle. Selvää ukkospilveä, joo. Suunta kohti meitä, nopeasti, tietysti kahdesta suunnasta kuten tunturin meteorologiaan kuuluu. Puita ei parin kilometrin säteellä, meillä rinkassa hiilikuitu- sekä alumiinikeppejä sopivaksi salamasieppariksi. Ilmoitin expeditionille että meillä on tässä pieni tilanne päällä ja lähdin (minulle hyvin poikkeuksellisesti) paasaamaan täysiä suorinta tietä alas puurajan alapuolelle. Pojat jäivät taakse kuvailemaan ihania pilviä eivätkä ihan tarkkaan ymmärtäneet tilanteen korkeaa riskiä. Noh, kun eka jyrähdys tuli selän takaa, alkoi pojillakin askel olla aika vetävää.

Ukkosta takana, rajuilmaa edessä. Fy fan, sekä sjutton också.
Come with me if you want to live. Best regards, Pertti Eräreikä.
Pääsimme puurajan alapuolelle ja vedimme vähän henkeä ja suklaapatukkaa. Neuvonpidon jälkeen päätimme jatkaa kunnolla puurajan alapuolella, vaikka maasto oli jatkuvasti viheliäisen vinkkeliä ja möykkyistä. Hikisen paskamaaston tallaamisen jälkeen ukkonen alkoi taas loitontua ja pääsimme painamaan parempaa maastoa pitkin. Kilometri toisensa jälkeen. Pahaenteistä taivasta katsellen.

Olimme jo kilometrin päässä kunnon tunturikoivikosta (lue: turvallisesta maastosta), kun ilma alkoi taas enteillä jotain inhottavaa tapahtuvaksi. Epämääräisiä tuulahduksia ja joopas/eipäs tihkusadetta odottavassa hiljaisuudessa. Kuljimme kuoleman kentillä kohti vaatimatonta poikkisuuntaista harjumuodostelmaa, sen yli pitäisi mennä ja sitten tulisi polku suoraan tunturikoivikkoon. Mutta mitä lähemmäksi tuota pientä harjua päästiin, sitä haljumpi olo alkoi tulla. Jostain syystä tunnen ukkosen niskalihaksissa sekä ojentajissa ja pystyn hyvinkin tarkkaan ennustamaan koska paukkuu ja koska ei. Saavuimme harjun juureen, minä keulassa. Niskaa kihelmöi niin lujaa etten muista semmoista montaakaan kertaa kokeneeni. Vaadin ryhmää kiertämään harjumuodostelman, vaikka sen ylitys olisi kestänyt vain muutaman minuutin. Läksimme siis kierrokselle ja parin minuutin päästä harjun päälle rämähti ukkonen aivan tyhjästä. Olis muuten osunut suoraan kupoliin! Ja sitten alkoi oikea kiirastuli selän takana. Pääsimme kuitenkin kreivin aikaan pakoon koivikkoon, jossa kaatosade vihdoin alkoi ja laukaisi tilanteen. Marssimme märkinä ja väsyneitä, söimme epämiellyttävässä sammalikossa huonoa ruokaa ja jatkoimme marssia. Mutta sitten saavutimme joen. Ensimmäiset myrskynjälkeiset auringonsäteet leikkivät kosken kuohuissa. Matka oli ollut pitkä ja kivinen. Nyt kuitenkin syvällä sisällä kuului se pieni raksaus, kuin jotain olisi murtunut. Mutta ei kipua, vaan hellä lämmin paine rintakehässä, kuin lapsuudenkodin leivinuunin hohka jouluaamuna.

Nyt aletaan olla asian ytimessä!
Leiri pystytettiin korkean mäen päälle joen varteen. Pehmeätä tasamaata, hieman tuulisempaa ilmatorjunnan edesauttamiseksi ja antiikkinen nuotiopaikkakin löytyi. Ilo oli kuitenkin väliaikaista. Helle tuli takaisin vielä hurjempana kuin ennen - ja sade oli herättänyt jokaisen siipiä kantavan perkeleen mitä pusikoissa sikiää. Hyttyset inisivät, mutta ketä se haittaa? Mäkäräiset tulivat kuution pilvissä ja kun niille käänsi selkänsä niin goretex paukkui ja vaikeroi kuin raekuuron alla. Ja nuo hengettömät vihulaiset löysivät pienimmätkin vaatetuksen aukot ja möyrivät sisään sääriin ja käsivarsiin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suojautua pitkällä aluskerrastolla, kunnon takeilla, hupuilla ja päähineillä - ja ulkona oli kuitenkin kanariakelit! Mutta kaikista paskamaisimpia paskoja olivat kissankokoiset paarmat. Miksi? No siksi, että kun tuuli vei satunnaisesti mäkärät pois ja seurue luonnollisesti repi jokaisen vaatekappaleen euforiassa päältään, saapuivat nämä valtavat pörisevät pommikonelaivueet penetroimaan neitseellistä etelänpojan orvaskettä ja vähän muutakin. Ja minä en ole Lapissa valittanut ikinä elukoiden määrästä. Ikinä. Paitsi nyt. Kummaeno - unelmien joki helvetistä.

Suur-Säkki taisi kerätä pahimmat damaget. Parin minuutin machoilun saldo.
Mutta täällä oltiin ja kalaan mentäisiin - Suur-Säkki ja Parta-Antti mönkkäriuran vuoksi todennäköisesti tyhjäksikalastetulle kotikoskelle, minä ja Meka parin kilsan päähän alavirtaan vähän syrjempään kulkureiteiltä. Saatananmoista tetsaamista se olikin taas siinä saatanan pajurisukossa. Päästiin kuitenkin joelle ja kala pintoi minkä kerkesi. Satoja olemattoman kokoisia taimenia hyppeli ja tukisteli uistimia. Turhaa touhua. Meka lähti alas loppuliukuun, minä ylös niskalle. Näin harjuksen pintovan ja yritin höynäyttää sitä lippaan. Sitten vaappuun. Pintominen loppui ja upotin CD-5:n akanvirran pohjahiekkoihin, nytkytellen silloin tällöin vavankärjellä, jo muita asioita miettien. Harri haki vieheen pohjasta, pienen painin jälkeen havas heilahti ja 37cm ruokakala oli rantanurmella. Kopautin päähän, vedin kurkun auki ja pyllähdin viereen istumaan. Ekasta ruokakalasta on perinteisesti otettu saalispönö, mutta nyt ei jaksanut uupelossa. Minulle riitti tieto että tämä oli yksi elämäni tärkeimmistä kaloista, koska ilman tätä saalista expeditionin moraali laskisi pohjamutiin ja isot miehet alkaisivat itkeä erämaan epäreiluutta. Mutta kohtaloa kai sekin, ettei tämä kala tullut ihan tavanomaisella tyylillä, vaan piti hakea ihan pohjasta asti.

Nättiä mutta niin nuivaa...
Kävin vielä Mekan luona kosken lopussa. Gibs Crocciin tuli julma tappelukaveri pitkällä heitolla. Kiloharri? Iso taimen? LOHI??? Ei, tappelukaveri oli kolmikiloinen hauki, jonka pää oli ottanut arvista päätellen osumaa perämoottorista. Läksimme vielä yläjuoksulle, jossa nättiä kalastuslääniä riitti paljonkin. Mutta mitään ei enää saatu ja manat tyhjinä palasimme leirille. Suur-Säkki ja Parta-Antti olivat myös vetäneet tyylipuhtaasti munat pataan. Onneksi minulla oli se harri mukana. Ilta alkoi vihdoin viilentyä, paistelimme kalaa ja joimme viskiä, pojat kuvailivat. Kotikosken niskalla tuikki muutama isompi kala. Hyppikööt. Ilma viileni nopeasti ja lämpötila tuli parissa tunnissa varmaankin 25 'C alaspäin. Joki alkoi tuottaa hurjia määriä usvaa.

Jaksoin lopulta kuvata harjukseni. Mikä taidepläjäys.
Näin kummituksen.
Savuava joki.
Jossain vaiheessa yötä havahduin teltan liepeiltä kuuluvaan rytinään. Huusin ja uikutin todennäköisesti että karhu hyökkää leiriin. Meillä on ollut viime aikoina niiden kanssa hirveän huonot välit. Suur-Säkki ampaisi kanssani pihalle ja karhu osoittautui kahdeksi tunturipöllöksi, jotka kalusivat kalanperkeitä. Nättejä siivekkäitä.

Seuraavana päivä oli taas kuuma. Vielä kuumempi kuin ikinä. Napavaatetuksen alla hiki virtasi ja mielessä risteili painokelvottomia ajatuksia. Mäkärät ja paarmat, helle ja kalat. Kaikki meitä vastaan. Uiminen virkisti hetkeksi ja siinä intouduimme pienelle sinisen laguunin vesisodalle ja ilottelimme alastomina Kummaenon rannoilla kuin vedenneidot, tanssahdellen paarmojen kanssa kilpaa. Ylivertaiset aistimme kuitenkin havaitsivat, että meitä tarkkailtiin. Pelokkaat ihmisolennot, koiras ja naaras, katsoivat pusikossa tanssiamme, olisivat halunneet ohittaa meidät polkua pitkin, mutta päättivät paeta takaisin mistä tulivat.

Kuivattelun jälkeen päätimme lähteä ylävirtaan etsimään neitseellisempää kalastusmaastoa. Rinkat olivat keventyneet huomattavasti, mutta veto oli jo ekalla kilometrillä aivan pois helteen takia. Jalat tärisivät ja vesi ei mennyt alas. Helvetti mihin savottaan olikin tullut lähdettyä.

Vaan miten kävi? Löytyikö neitseellisiä kalapaikkoja vai jatkuiko helle ja paarmapommitus tappaen retkueen viheliäiseen pajukkoon? Sotkettiinko retkikunnan moraali ja fyysinen kantti alimpaan suohelvettiin tuottamaan virvatulia ja humalluttavia metaanihöyryjä selviytyneiden vaeltajien riesaksi? Sen tiedät vain odottamalla tarinan jatkoa. Joka on TÄSSÄ.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Duoibalin rautuvesillä 7/2014

Lappi 2014 saagan alkupisteeseen pääset TÄSTÄ.

Dagen efter aukeni aurinkoisena ja hyvin lämpöisenä. Saanan huiputtamisen ja Könkämäenon nestehukkakalastuksen jälkimainingeissa olo oli aika tukkoinen, mutta mieninki parani odotuksesta ja viimeistään siitä kun auto jäi parkkiin Kilpisjärven retkeilykeskukseen ja rinkka nousi selkään. Talsimme Malla-laivan laiturille ja tapasimme Mallan vinkeän kipparin. Hintatiedusteluihin hän esitti vastakysymyksen meno vai menopaluu, johon sanoin että meno, mutta viikon päästä paluu, johon kippari että se on 15e/hlö meno. Rahat käteen ja rinkat laivan katolle. Röhnöttäessämme Mekan kanssa sikaosastolla tuli Parta-Antti mesoamaan että menopaluusta oli muilta kyytiin tulleilta asiakkailta veloitettu 20e ja totesikin kipparille että eiköhän mekin oteta menopaluu, kyllähän toki kippari tämän remmin muistaa viikon päästä. Tähän kippari vastentahtoisena, että voi olla se norjalainen tyyppikin ajamassa, ei se teitä tunne. Johon me että kirjoita kuitti ja hän että paperi loppu. Pienen vänkyyn jälkeen kuittipaperit kuitenkin löytyivät (sekä myös kynä) ja asia saatiin pois päiväjärjestyksestä.

Mälli venttaa.
Määränpäässä puhvelilauma rymisti laiturilta kolmen valtakunnan rajapyykille. Oli puolipäivä ja olo kuin Egyptissä, saatanan kuuma. Kummallista, edellinen viikko oli ollut Käsivarressa kuuma ja sama meno vain tuntui jatkuvan. Yritettiin syödä jotain ja sen jälkeen keksiä syitä miksi marssin aloitus ei ole soveliasta ihan vielä. Aika pitkään se nenänkaivuu kiinnosti, mutta lopulta oli rinkat nostettava selkään ja lähdettävä kiipeämään Duoibalin ylängölle. Ylängön yli pääsi kahta polkua, joista valitsimme reissun startiksi Kilpisjärven puoleisen, epävirallisemman mönkijäuran. Jo kättelyssä oli selvää että helle ja raju nousu tekisivät päivästä erittäin ihanaisen.

Eka tauko. Tunturi 1, pojat 0.
Ja se nousu oli raskasta. Vartti tauon jälkeen oli jo sellainen olo että joko peräsuoli sylkeytyy tunturille tai päässä joku suoni poksahtaa. Jos vauhdissa yritti hörpätä kenttäpullosta, niin meinasi lähteä taju kun jäi pari läähätystä väliin nielaisun vuoksi. Pidettiin taukoja 30 minuutin välein ja sekin oli äärirajoilla. Mutta joka tauolla Kilpisjärvi jäi alemmas ja tunturin tuuli alkoi viilentää, vieden myös paarmat ajoittain pois. Ylängön kyttyräkin alkoi loiventua ja meno keventyä. Pidin silti sitkeästi keulapaikkaa ja rauhallista tahtia, sillä tämä päivä oli vasta alussa.

Tuskaisten metrien keruu Kilpisjärveltä. Saana naureskelee takana.
Poikkeustilanteissa nautimme myös vettä! Tunturi 2, pojat 0.
Saavutimme näköpiiriimme kaksi satulaa, joista vasemmanpuoleisesta meni mönkijäura (nyt jo hieman maastoon katoilevana) ja oikeanpuoleisesta pääsisi laskelmieni mukaan hieman oikaisemaan rautujärville. Pidimme kokousta puron varressa ja päätimme yrittää oikaisua ja lähteä uralta ei-kenenkään-maalle. Hartsportit tekeytymään pulloihin ja matka jatkui kohti oikeaa satulaa.

700 metrin korkeudesta ylöspäin oli vielä runsaasti lunta pohjoisrinteillä.
Lumisokeuden varalta Suur-Säkillä oli "itse duunatut pyöriteltävillä polarisaattoreilla varustetut kalastuslasit ankariin olosuhteisiin, suojaten hyttysiltä, vedeltä sekä taistelukaasuilta".
Satulan huipulle pääsimme oikeastaan melko helposti. Valitettavasti maisema ei vastannut karttaa ja tuli pientä fundeeraustaukoa. Ja kun hiukan näyttää miettivää ilmettä, niin ryhmän valtaa heti anarkia. Meka ja Suur-Säkki luottivat intuiitioon ja lähtivät suorittamaan rivakkaa marssia oletettuun suuntaan. Minä ja Parta-Antti perässä vähän hitaammin, tutkien jatkuvasti vierasta Fjällkartta-nettitulostetta (etenkin 1:90000 mittakaava sekoitti monasti päät, kun tottunut käyttämään 1:50000). Lopulta selvisi, että olimme tulleetkin vasemmanpuoleisesta, virallisen uran satulasta ja nyt kaarsimme turhan innokkaasti kohti itää ja Kilpisjärveä. Pienestä harhailusta ja huononevasta maastosta huolimatta saavutimme tavoitellun reitin, mutta samalla manareservit olivat jo hieman loppusuoralla. Minua hieman jännitti, miten selviytyisimme edessä vielä olevasta ilotulituksesta, kipuamisesta noin 900 metrin korkeudessa olevalle viimeiselle satulalle, joka osoittautui melko lumiseksi ja jyrkkärinteiseksi. Peräänkuulutin rauhallista tahtia ja varmoja askeleita, mutta itse kukin oli jo sellaisessa soseessa että tahti oli "nopeasti ja korkealla riskillä perille". Varsinkin Suur-Säkin reservit alkoivat olla nollassa. Tyyppi on laiha "läpipasko" ja siten verensokeritkin varmasti tipahtavat nopeammin kuin meillä rasvakerroksen omaavilla tunturisopuleilla. Totuus oli kuitenkin se, että saavutettuamme viimeisen satulan, portin Duoibalin rautuvesille, oli jokaisella takki täysin tyhjä. Olimme painaneet hirmuhelteessä rapiat kymmenen kilometriä ja 400 nousumetriä alkupäivän pullantuoksuisilla rinkoilla, kylmillä kropilla ja huonoilla yöunilla. Fyysinen ja henkinen kantti oli koetuksella laskeutuessamme viimeiset kilometrit rautujärville. Luojan kiitos telttapaikka löytyi nopeasti. Mutta sitä tyypillistä "jou jou me tehtiin se" -tuuletusta ei nähty. Olimme hyvinkin vihamielisessä, tai ainakin sangen viheliäisessä ylängössä ainoina ilmaa hengittävinä perkeleinä, melankolisina ja täysin naatti. Suur-Säkki putosi saman tien höyhensaarille ja Parta-Antti seurasi perässä. Mekan kanssa päätettiin lähteä vielä skouttimaan leiripaikan rautuvedet. Meillä oli ollut kuitenkin jo lämmittely alla ja rinkat ehkä vähän enemmän ultralight kuin muilla, joten hitusen manaa vielä kupli pullon pohjalla.

Kotipesä rautuvesien ympäröimänä...
Suuntasimme ensin leirivesistön alavirran suuntaan, sillä satelliittikuvista olimme bonganneet pienen lammikon joka kuitenkin näytti todella syvältä. Totta se oli, pohja sukelsi hyvin jyrkästi pienen rantapenkan jälkeen ja vesikin vaihtui vajaan metrin levyisen puron voimin. Iltakin oli lämmin ja tuuli tyyntynyt. Pian J-Y-T-I-S-E-E! Vaan eipä jytissyt. Ei mitään elämää. Ei lippaan, ei Salmo Hornettiin, eikä mihinkään muuhunkaan. Jatkoimme puroa alavirtaan, heitellen jos jotain heitettävää oli. Seuraava lampi olikin jo matalampi ja sen jälkeen puro syöksyi ylängön reunalta tuhansia metrejä jonnekin alas hukkapiiloon. Paikka oli kuin maailman reuna. Palasimme leiriin, jossa Parta-Antti ja Suur-Säkki heräilivät. Oli aika painua leirin suurehkon pääjärven ääreen yökalastamaan ja ottaa suojakotelosta Suur-Säkin salainen ase - itse valmistettu 10 jalkainen ultalight virvelivapa. Lääninpiiska heittäen pienimmänkin vieheen mittaamattomien matkojen päähän.

Kunnioittavan ja odottavan hiljaisuuden saattelemana katsoimme Suur-Säkin Lääninpiiskan kokoamista, siimanlaittoa, vieheensolmimista ja tietysti sitä ensimmäistä heittoa. RÄKS. Palasimme juomaan leirille hieman viskiä ja lohdutin Suur-Säkkiä että Lääninpiiskanpuolikkaasta voisi tulla vielä erinomainen jigikeppi.

Pääjärveltä ei tullut rautua parin tunnin pinnistämisestä huolimatta. Vain joitain epämääräisiä tuikkeja, mahtoiko nekään olla kaloja. Mekan kanssa painoimme vielä illan neljännelle järvelle, joka oli toisesta päästä todella matala, ja taas toisesta mittaamattoman syvä. Vesi tuli suoraan jäätiköstä. Ei mitään, ei saatana mitään. Rautu on paska kala. Mutta mieli oli silti hyvä ja seesteinen. Maisema ja nämä luontoäidin syvät vedellä täyttyneet arvet todella kauniita ilman kalojakin. Kalastus oli ollut laadukasta ja kaikkemme teimme. Ainoa harmini oli kameran paskoutuminen, mutta senkin huomasin kunnolla vasta kotona kuvia purkaessa. Hieman viskiä, kylmägeeliä heittokäteen ja sitten potlojoot. Ja nukumattia ei tarvinnut kauaa odotella. Aloin ensimmäistä kertaa myös ihastella uutta superkevyttä Expedin Synamaattia. 400 grammaa äärimmäistä mukavuutta.

Seuraavana aamuna totesimme raudunkalastuksen olevan tältä erää hoideltu. Tyhjän saa pyytämättäkin, parempi mennä kurittamaan taimenta ja harjusta eteläpuoleiseen laaksoon, jossa eräs maineikas jokikin luikerteli. Mutta koska tämäkin saatanan päivä oli heti aamusta asti hellelukemissa, päätettiin aivan kättelyssä uida hyvin. Ja hyppiä pellehyppyjä. Ja syödä pekonia.

Kutkavuopion hölympialaiset. Tunturi 6, pojat 0.
Matka jatkuu TÄÄÄÄLLÄ.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Käsivarren kovimmat haasteet (7/2014, osa 2)

Jos Lappitour 2014 saagan ensimmäinen osa on jäänyt lukematta, klikkaa TÄSTÄ. Muuten ota olut ja lue eteenpäin.

Saanan juurella, Kilpisjärven retkeilykeskuksella, pohdittiin vähän päivän epistolaa. Tai siis epistola oli hyvinkin selvä, Könkämäenon kalastus odotellessa retkikunnan täyttymistä. Suur-Säkki ja Parta-Antti starttaisivat etelästä puolilta päivin ja olisivat siis puolen yön aikaan perillä. Mekan ja mun missio olisi hommata asiallinen telttapaikka tien vierestä, pitää kaljat kylmässä ja höynäyttää pari harjusta pojille iltapalaksi. Mutta takaisin polttavaan ongelmaan, eli mihin sitä nyt sitten Könkämäenossa menisi kalaan? Joki on pitkä ja isokin, vaihtelevainen ja täysin tuntematon. Vuonna 2014 Könkämäeno erotettiin omaksi lupa-alueekseen, eli ensin nyt pistettiin raha töihin Kilpisjärven luontotalolla. Päätimme läksiä suoraan Kilpisluspalle, joka on oikeastaan vain pieni koskipätkä Kilpisjärven ja Taatsajärven välissä. Kartan perusteella hyvä kalapaikka, mutta valitettavasti sinne pääsy vaatisi useampia kilometrejä kävelyä, tetsaamista Taatsavaaran rinteillä hirmuhelteessä, maha tyhjänä. Päätimme skipata ja säästää paikan seuraavaan elämään.

Könkämäeno ei ole pieni joki...
Meikä siis piiskasi Astraa etelää kohti ja Meka luki kännykällä maastokarttaa ja etsi koskia. Ehkäpä siksi en oikein edes tiedä missä olimme. Aika hyvin koskipaikat spottaa Käsivarren tien varresta, sillä autoja tuntuu parhaille(?) paikoille pysähtelevän säännöllisesti. Oma kollero oli mukava lyödä parkkiin pahaan maastoon komian maavaran vuoksi ja painella hernaripurkin kanssa puoli kilometriä koskirantaan. Peerakoskelle mikäli oikein ymmärsin. Syömisen jälkeen aloitettiin kalastus ja valitettavasti muutakin jengiä oli samalla koskella riittävästi. Ja kuuma, voi helvekko kun oli kuuma. Pari tuntia siinä palloiltiin, kalaa ei näkynyt omissa tahi muidenkaan vehkeissä, joten jatkoimme köröttelyä etelään.

Tasasen tappavaa...
Seuraavaan paikkaan, käsittääkseni Karjalankoskelle, runnottiin entistäkin pahempaan parkkiin. Ilmeisesti huonot pysäköintifasiliteetit olivat vähentäneet kalastuspainetta, sillä ketään muuta ei tällä koskella näkynyt ja muutenkin polut olivat paljon pienemmät. Mutta koski oli priimaa. Kuohua ja paljon syvää vettä. Mutta helle teki menosta aivan mahdotonta. Pyörrytti, väsytti, vatutti. Ihan uupeloissani havahduin epätavalliseen vavan käytökseen. Uskomatonta, mutta totta. Kuusamon Volframiin oli tarrannut kala mittaamattomista syvyyksistä, joen kovavirtaisesta kaventumasta. Olemus terästäytyi huomattavasti kun kitkajarru alkoi pärisemään eikä pumppaustekniikka saanut kalaa hievahtamaankaan. Hauki ei voi olla tällaisessa virrassa. Harrikin harvemmin. Taimen? Lohi??? No eipä selvinnyt, kala väänsi ja kampesi itsensä voimalla pois ja tappelut oli tapeltu. Melkoinen tovi siinä kohdassa kyllä jokea tahkottiin. Lopulta oli pakko antaa periksi ja jatkaa jälleen etelään, tuttuun Lammaskosken telttapaikkaan, aivan Könkämäenon varrella. Oli pakko päästä uimaankin, vaikka vesi olisi taas aivan kamalan kylmää.

Lammaskosken kuntouimala.
No eipä ollut vesi kylmää. Viihdyin kosken pyörteissä varttin eli vesi oli todennäköisesti noin 20 celciusastetta. Pesun jälkeen teltta pystyyn, lisää henkilökohtaista huoltoa ja lopulta iltaohjelmaa. Minulla olutta ja viskiä, Mekalla oli vielä kalastushaluja. Kello oli 18:00 ja soitin Suur-Säkille ja Parta-Antille paljastaakseni olinpaikkamme. Nämä sankarit olivat taas hoitaneet hommansa aivan päin persettä, olivat ehkäpä kuusi tuntia myöhässä. Olin vähän toivonut ryyppykavereita mutta piti ryystää yksinään ja mennä nukkumaan ajoissa. Kauhean tylsää.

Kolmen jälkeen yöllä pojat jo sieltä tulivatkin hakkaamaan telttaa ja karjumaan kuinka oli pylly kipeä ajosta. Ulos, yks olu ja takaisin telttaan. Seuraavana aamuna herättiin oikein kellon kanssa, sillä alkamassa olisi massiivinen megamänttäys kuningaskunnan puolella. Sinne pääset tästä KLIKKKK!

Bumtsi bum!
Vaikka tämä visiitti Könkämäenolle menikin vähän persiilleen helteen ja kiireisen aikataulun vuoksi, voin suositella mestoja ja tulen varmasti poikkeamaan joskus toistekin. En ehkä itse jaksaisi tuolla joella viikkoa kupata, mutta jos kävely ei maita, mutta Lappiin on päästävä niin mikä ettei, mikä ettei.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Käsivarren kovimmat haasteet (7/2014, osa 1)

Monasti kuulee vertailtavan erämaiden eri reittien tahi töppäreiden vaikeutta ja siitä seuraavaa rinnanpaukutusta kun voi kertoa siellä käyneensä "hoitamassa homman kotiin". Niskavillat pystyyn nostavia kalapaikkojakin on vaikka millä mitalla ja saadut alamittaiset tammukat muuttuvat sujuvasti kertojan suussa komeiksi mittakaloiksi. Lukumääräkin yleensä vähän kasvaa. Kun juttuja toistetaan riittävän kauan ja hartaasti, alkaa ryhmässä kerronta muuttua oikeastaan yksinpuheluksi. Kaikki kertovat ääneen niitä elämänsä mestoja - itselleen. Ymmärrettävää, sillä kaikki tietävät toisten puhelevan vähän pehmoisia, mutta itse kukin on jo niellyt omat valheensa hehkuttaessaan niitä niin monta kertaa. Lopulta sinä itse olet se yksi ja ainoa kuka juttujasi uskoo tahi edes jaksaa kuunnella. Jotta vältetään edellä kuvaillun kaltainen nolohko paasaus viskipierussa saunan parvessa poikaporukalla, niin minäpä kerron teille ihan aikusten oikeesti tekstiformaatissa mitkä ovat ne lapinjätkän kaksi kovinta suoritusta. Ja teen sen vain siksi että (i) minä tiedän ja (ii) voitte sitten jutella saunan parvessa jostain muusta.

Kiipeä Saanalle ja käy kalassa Könkämäenolla.

Oikeasti. Molemmat ovat niin lähellä ja silti niin kaukana. Kukaan tosijannu ei lähde ajamaan Stadista että saa kiivetä Saanalle tai kalastaa Könkämäenolla. Heti kun auto pysähtyy, olkoon päivä tai yö, niin jengi painaa munaravia kohti maineikkaita kalamestoja ja tuntureita. Kuka tahansa terve ihminen voi valloittaa Kovddoskaisin ja kalastella Valtijokea. Tiedän hyvin mistä puhun kun en ole kumpaakaan nähnyt jos googlen kuvahakua ei lasketa. Joka tapauksessa, kaukainen paikka johon sulla on himo päästä, otat viikon kesälomasta ja menet. No problemos. Mutta se on problemos että kun nuo paikat kutsuvat, niin et mitenkään pysty hassuttelemaan Saanalla ja Könkämäenolla edellisenä päivänä. Himo tuntemattomaan ja erämaan kutsu ovat liikaa ja on pakko lähteä heti expeditionille. Erämaasta takaisin tullessa onkin sitten vähän toisenlaiset tohinat jo mielessä. Siksi vain valioyksilöt voivat saavuttaa Saanan ja Könkämäenon.

Heinäkuussa 2014 minulle tuli mahdollisuus hoitaa tämä Käsivarren viheliäisin ja haastavin parivaljakko Mekan kanssa, kun oli yksi vapaapäivä ennen loppuryhmän saapumista ja eräseikkailun alkamista.

No miten se meni? Ensin ajettiin tuttuun tyyliin Ooppelin turbo punaisena Kilpisjärven luontotalolle. Kello 03 autosta virrat pois, rinkka selkään ja 500 metriä ylämäkeen, mainioon majapaikkaan. Nuotio päälle, makkaraa, olut sekä viskitujaus. Keli selkeä, Kilpisjärvi rasvatyyni ja Saana keimailemassa mitä parhaimmassa kiipeämissäässä. Päätimme kuitenkin ottaa muutamien tuntien torkut ja lähteä sitten aamusta hommiin. Hillebergin Nallo äxyybetagamma 3 pystyyn ja makuuosastolle.

Jaa että oliko jännä ajomatka?!
Telemark 12 tunnin ajon kangistamin paikoin. Toivottavasti Bowmoren pöllö-öljy voitelee paikat.
VISKI VISKI VISKI SAANA VISKI!
Sen parin kuorsauksentäyteisen tunnin aikana ehti nousta hernerokkasumu, joka kynti todella matalalla. Ketutti ja keljutti, olis pitänyt vaan yöllä runnoa. Noh, kaupasta protskurahkaa aamiaiseks, Kilpisjärven retkeilykeskukselle auto parkkiin ja päiväreppuun molempien tarpeet. Eli jallupullo, vesipullo ja takit. Sitten kohti Saanan huippua. Meka ja Mekan seitsemän peninkulman saappaat edellä ja minä normaaleilla saappailla perässä. Perkele vieköön miten jollakin voi olla noin pitkät jalat ja armoton tahti. Tunturikoivikossa kulkeva polku päättyi ja läksimme kipuamaan puuportaita pitkin Saanan kylkeä ylös.

Pysyin kuin pysyinkin Mekan tahdissa, mutta henki meinasi mennä. Samaistuin voimakkaasti täriseviin ja puuskuttaviin eläkeläisiin, joita ohittelimme matkan jatkuessa ylöspäin. Onneksi päätimme ottaa tauon ja Meka sai vuorostaan kantaa tuota kammottavaa 3 kg lisäpäkkiä selässä. Jostain syystä kantovastuun vaihtuessa se omakin askel keventyi ja pömpin gasellin lailla kivikossa ylöspäin hommaten hyvää lämpöä. Oli oikeastaan pakko, sillä hyytävä tuuli puhalsi ja pilvessä oli ilmankosteus vähintäänkin 200%. Mutta sitten, aivan yllättäen, pilvet loppuivat ja vastaan pullahti aurinko armas ja sininen taivas. Todella absurdia. Ja lämmintä, tuntui kuin loskakelistä olisi laskeutunut Epsanjan aurinkoon.

Hieman kuin tulivuorella, mutta rikin katku puuttuu. Kiitos siitä.
Sinne jäi savu eikä ikävä tullut.
Tanan seittemän peninkulman saappaat...
Hyvillä, ellei jopa mainioilla fiilingeillä runtattiin huipulle. Pakolliset pönötykset veli-jallun kanssa. Vaikka ohitimme toistakymmentä taapertajaa juuri ennen huippua, saimme paistatella päivää vallan rauhassa kahdestaan. Ja todellakin paistatella, sillä lämpöä oli helposti yli 20 'C.

Meka Saanan huipulla säädyllisesti...
...meikäläinen vähän jo vähentää vaatetusta.. on-nii-kuuma@ 1029 metriä MPY.
Nää on kaikki mun maita, ettäs tiedätte!
Seuraavaksi seurasi pakollinen Saanan töyrään kiertely. Tämä töppäre on kyllä hieno luonnonmuodostelma. Arvostan!

Tuo on kävelty joskus...
... ja tuol!
Kilpisjärvi. Sekä vesistö että taajama. Joka nippeli ja rööri.

Keppi.
Kaikki kiva loppuu aikanaan ja läksimme laskeutumaan. Autolla laskeskelimme, että kaksi tuntia oli pitänyt jalkoja heilutella että pääsi Saanan huipulle ja takaisin alas. Tuntui kyllä takareisissä että urakka olisi ollut suurempi. Laskeutuminen oli yllättävän raskasta, osittain vähän epäkäytännöllisten portaiden takia. Hieno juttu kuitenkin että sellaiset on saatu aikaiseksi, pääsee vähän vanhemmatkin hankkimaan elämyksiä!

Vaan mites se Könkämäeno? KLIKKK!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Viinikanjoen korkeanpaikanleiri 5/2014

Iltojen pimetessä erä-aktiviteetit painuvat omalta osaltani pitkälti talviunille, jolloin on aikaa kirjailla muistelmia kesän touhuista - tuoreeltaan juttuja ei ehdi plokiin laittaa kun on juoksuaika päällä. Ilokseni olen huomannut että kesän täystauon aikana sivu on kerännyt 2000 osumaa. Olen siis ainakin bottien suosiossa jos ei muuta.

Asiaan. Kuten tapana on, suoritettiin touko-kesäkuun vaihteessa perinteinen viikonlopun kalastusorgia ja välinetestaus. Paikkana tuttuun tyyliin Viinikanjoki ja majoitteena autenttinen, sähkötön eräkämppä. Ruuan, oluen ja viskin määrästä tosin saattoi päätellä, ettei kalastus suinkaan ollut prioriteettilistalla ykkösenä, vaan enemmänkin äijäily ja fiilistely.

Noh, mökiltä pääsimme ainakin koskelle ja virvelit saatiin viritettyä. Vettä oli sopivasti ja keli miellytti silmää ja kehoa. Kairokosken niskalla näimme heti kirjolohen teutaroivan retvakkaasti, sekoittaen Suur-Säkin ja Parta-Antin päät. Poikien täsmäpommituksen aikana höynäytin muutaman näppärän taimenen alempaa koskien kuohuista. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että nämä kalat olivat lakimuutoksen vuoksi alamittaisia, C&R sekä tulivat tuttuun tapaan Rapala CD-5:lla. Tämän maailman vakio tuntuu olevan että kaksi ei petä ikinä; Kairokoski ja CD5.

Parta-Antti saalisti kameralla meikäläisen elvyttämän tamaanin.
Hermo lepää Haapaskosken niskalla...

Hyvästä kelistä ja aktiivisesta yrityksestä huolimatta kalantulo oli heikkoa, mutta kaljan- ja saunanhimo voimakasta. Hyvillä mielin siis mökille tiristelemään entrecotea ja pilkkaamaan kiuasta. Ehtoosta otettiin vielä kunnon pokeripelit ja meikäläinen tietysti putsasi porukan panoskaljoista.

Seuraava aamu oli myös keliltään lupaileva, eikä krapulikaan pahasti painanut. Aamiaisen ja erinäisen härväämisen jälkeen koskelle. Mutta ei syö lohi. Kaikki ottimestat- ja vieheet käytiin hartaasti läpi, mutta ei kun ei. Jossain vaiheessa alkoi sataakin aivan saakelisti. Ei näin. Kaljan- ja saunanhimo kasvaa.

Suur-Säkin taidepläjäys.
Parta-Antin taidepläjäys.
Jossain vaiheessa laitoin Gibbs Croc lusikkauistimen kiinni ja yritin pituusheitoilla höynäyttää Haapaslampeen nousevaa jokakeväistä kammohaukea. Eukko pitää vieläkin ennätystä ~8kg haapashauella. Ojakojamoa ei tullut mutta kirjolohi kävi räpistelemässä ja senkin karkuutin rannassa surkeuttani. Tästä masentuneina lähdimme Mekan kanssa etsimään Suur-Säkkiä ja Parta-Anttia. Itäsaksalaiset tekstiili- sekä veriveljekset olivat sadetta paossa kuusen alla. Juotiin oluet ja päätettiin lähteä mökille.
Parta-Antti oksentaa sateessa...
Kävellessä autolle päätin vielä heittää nopeasti Gibbs Crocilla Kairokosken loppuliukurin. Pläts, nätti evämakkara haaviin ja jatkojalostukseen. Gibbs Croc alkaa maksamaan sitä 5 euron hintaansa takaisin, would say.


Autolle päästyämme alkoi oikein kunnon megamonsuuni. Satoi niin saatanasti. Joku kalaukko oli autossansa sadetta paossa ja katseli meidän vauhdikasta kumipuvunriisuntaa. Mitähän sekin vahtas, olis pitäny huolen omista asioistansa.

Mökillä mentiin ensin saunaan ja sitten syötiin ja sitten juotiin. Lopuksi päätettiin juhlallisesti grillata evämakkarani. Olin mallastäpinöissä unohtanut viedä sen kylmään, mutta kaitpa se siellä autonperässäkin on hyvänä pysynyt. Vaan autonperässä ei ollut kalapussia. Raksuti raksuti... mihnä mun lohi? Palailen ajatuksissani takaperin... juon kaljaa... juon kaljaa... saunon... juon kaljaa... juon autossa kaljaa (huom, nyt ollaan jo lähellä!)... revin farkkuja jalkaan rankkasateessa... otin kumihousuja pois rankkasateessa... laskin kalapussin auton viereen oksalle ettei se pyöri sepelissä... laitoinko pussin autoon... NO SAATANA EN LAITTANU! SINNE JÄI OKSALLE!

Mahtanu kalaukko ihmetellä kun jengi tulee autolle juosten, ripustaa kalan puuhun ja kaasuttaa reikä päässä tiehensä. Toivottavasti otti eikä jättäny mätänee. Hävettää, perkele.

Putsasin taas pokeripöydässä pojat kaljoista.

Konkluusioni:
Mun uus kela, vaikka halpa olikin, on hyvä (Shimano Nexave 2500).
Mun uus siima, vaikka alelaarista hainkin, on tosi hyvä (Berkley Nanofil 0.15).
Mun uus vapa, vaikka täyden hinnan maksoinkin, on ihan tanan hyvä (Okuma Travelforce).
Nää lähtee Lappii!