lauantai 19. lokakuuta 2013

Arvesjåkka 7/2013

Viime talvena Suur-Säkin kanssa juteltiin aika useastikin Lapin touhuista. Suur-Säkillä ja sen velimiehellä nimittäin oli vasta yksi reissu takana, mun vinkkaamaan "ehkä-tulee-kalaa-ilman-isoa-marssia" paikkaan, ja se reissu ei ollutkaan mennyt kuulemma ihan täysin nappiin. Jätkät oli saaneet muun muassa ison siian ja paljon viinaa lappalaisilta, mutta silti jotain oli ilmeisesti jäänyt puuttumaan. Siispä yhteisreissua peliin, että veljexet kuin ilvexet pääsee korkkaan Jarskin mestat. Sitä velimiestä, sanotaan nyt vaikka Parta-Antiksi, mä en ollutkaan ikinä nähnyt, mutta eiköhän sen kanssa pärjää. Oman teltan kyllä päätin ottaa jos se mokoma vaikka kuorsaa!

Päätettiin lähteä ensin Käsivarteen, mutta monimutkaisten syiden vuoksi kaikki meni ihan kuralle ja päätettiinkin lähteä Ruotsiin. En nyt jaksa kertoa mitä kaikkea helvetin kommellusta näiden veljesten kanssa tuli jo lähtöpäivän aamuna, vaan totean että päästiin Rävuddenin "kylään" yllättävän nopeasti ja jopa hengissä. Kuten kaikki täyspäiset tietää, autoilun jälkeen ei heti uni maita tai jos maittaa niin tulee veritulppa. Siispä kävelimme yöllä heti Arvesjåkan varteen muutamien kilometrien pyrähdyksen.

Yhdistetty auringonlasku ja -nousu.
Oli mielestäni sovittu, että rinkat on mallia UL johtuen retkikuntamme eriasteisista invaliditeeteistä. Velimiesten rinkat olivat kuitenkin aivan helvetin painavia; sisältäen muun muassa kaljaa, paistinpannuja ynnä muuta muumien tunnareista tuttua tavaraa. Lisäksi velimiehet olivat maiharimiehiä, mutta maiharit eivät pitäneet vettä ja loppuetappi oli suota. Odotellessani velimiehiä pilkittelin mäntyä vasten ja olin näkevinäni suon toisella puolella karhun. Kaikenmoisia ne superteho-antibiootit saakin aikaan, agressiivisen paskahädän lisäksi. Saatiin lopulta teltat pystyyn ja poikien paraatitossut apsidin alle ennen sadetta.

Vihreä Haltin kupolihässäkkä ja harmaa Eureka! ruumispussi.
Eureka! Spitfire Solo UL oli tosiaan ekaa kertaa takapihan ulkopuolella, ainakin tuunauksen jälkeen (katso joku aikaisempi postaus, en jaksa linkitellä). Meininki ruumissäkissä oli ihan ok, joskin hieman kostea kondenssiveden vuoksi - ilma oli muutenkin märkä ja suo vieressä hönkimässä. Seitsemän aikaan heräilin ja korottelin vähän reunoja josko ilmastointi paranisi, pistin virvelitkin kuntoon. Pojat kuorsas ja mäkin menin lopulta veteleen sikeitä aina kello kymppiin asti. Vettä räpsi silloin tällöin.

Viriteltiin Suur-Säkin kanssa paviljonki sadetta vastaan. /c:n alle iso tuohi, kyl kelpaa!
Kaikenmoista sinne Savotan putkirinkkaan mahtuukin. Grammanviilaus tuntuu melko pehmeäpäiseltä siinä vaiheessa kun vieressä paistellaan pekonia.
Vihdoin päästiin reissun epistolaan, eli kalastukseen. Arvesjåkka oli K-O-M-E-A! Ja mitä enemmän sitä kalasti ja katseli, sitä komeammalta se vaan alkoi näyttämään. Juuri sellaista taimenmestaa, että pintauintisen lipan voi rauhassa vaihtaa uppoavaan vaappuun ja tonkia kosken loppuliu'ut ja nivat ilman rehuprobleemia. Puuh, pian saattaa tulla veljesten paistinpannulle iltaurakkaa.

OMG!
Ooh jees mikä joki... Suur-Säkki kokeilee...
Ooh jees mikä joki... Parta-Antti kokeilee...
Parin tunnin sessioiden jälkeen alueen meininki oli selvinnyt meille. Pikkutaimenta oli aivan järkyttävästi, etenkin niissä montuissa, joissa isompaa pitäisi löytyä. Jos kosken alla oli pieni ja syvä pooli, sai siitä 10 kääpiötä peräkkäisillä heitoilla. Varmaan enemmänkin jos ei olisi vaihtanut paikkaa. Isosta taimenista ei näkynyt vilaustakaan. Palasimme siis leiriin syömään teollisia ruokia ja pohtimaan illan strategiaa.

Päätimme kuluttaa prime timen parin kilometrin päässä alavirtaan, paikassa missä Arvesjåkka laskee suureen Vuolvojaureen. Varma kalapaikka tai karhu minut syököön. Matkalla näimmekin karhunpaskan, joten hyvää lupaa. Lisäksi polut muuttuivat leveämmiksi, rantaletossa näkyi tuoreita saappaan jälkiä ja jossain vaiheessa haisi vaniljasikari. Emme saaneet kuitenkaan tätä kilpailijaa näköpiiriimme sankan kuusikon vuoksi.

Arvesjåkan loppuliuku järveen ei ollut aivan niin huikea kuin toivoin, sillä koski loppui 200 metriä ennen järveä ja tuo loppu-uoma oli valitettavan matalaa nivaa. Heiteltiin aikamme, täältä alamestoilta ei tullut pientä tahi isoa taimenta. Nada niinku ei mitään. Perkele. Paska paikka. Ja sitten Suur-Säkki huusi "kalakalakelekalakele"! Iso harrinvöljäke haaviin ja illan menu lukittu.

Suur-Säkki onnesta soikeena :)
Löimme vetoa, että pian alkaisi järvestä nousemaan enemmänkin kalaa nivaan ja loppuliukuun. Kolea sadetihku oli nimittäin vaihtunut auringonpaisteeseen. Keli kuitenkin huononi uudestaan, muuttuen tuuliseksi ja uhkaavan pilviseksi. Niinpä mekin lähdimme tarpomaan kohti leiriä synkässä kuusikossa, karhunpaskaa pohtien. Minä sitten inhoan olla niiden kanssa samoissa maisemissa, painuisivat muualle.

Karhu ei syönyt meitä, joten aloittelimme illan fine dining -teeman. Kravatit kaulaan ja harria muusilla. Kuksallinen kahden tähden jallua, sikaria ja nuotioleikkejä. Huomenna on päivä uus, tai vaikka ei oliskaan niin nyt on hyvä. Lämmintä ja mukavaa.

Meikäläisen seuras isommatki halsterit jää auttamattomasti pieneks...
Aamu oli aurinkoinen, mutta olo hieman krapulainen. Siitä huolimatta päätimme lähteä ylävirtaan, sinne missä ihmisen jälkiä ei enää ole. Siispä rinkat pykälään, pieni siirtymä joen rantapusikoista ylevämmälle maalle ja kohti pohjoista. Maasto oli ylempänäkin hieman hankalakulkuista ja tasaisin väliajoin rinnesuot leikkasivat linjamme. Mutta suot olivat varsin kuivia ja aivan täynnä lakkaa! Matkanteko oli hidasta, koska joka jannu pyllisteli ja haroi käsiinsä näitä namiskuukkeleita. Herkut kuitenkin latasivat manamme täyteen ja olimme henkisesti ns. kovassa kunnossa.

Painuimme takaisin jokirantaan, joka oli entistä ryteikköisempää. Joki tosin oli taas ooh jees -kastia. Pistimme kalavehkeet kuntoon ja päätimme ottaa tunnin testikalastuksen. Pikkutaimenta oli, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin ennen, ihan mahdotonta menoa. Suur-Säkin vieheeseen jäi lopulta yksi pentu niin pahasti kiinni, että se vedettiin pikagraaviksi ja katsottiin samalla sukuvärkit. 15 cm taimen oli sukukypsä, kiitos ja näkemiin. Miksei lapinäijät verkota, vedä neulataimenta ja tervehdytä siten kalakantaa? Kenties siksi, että tämä on joku vietävän natyyr-reservaat. In any case, tähän jokeen ei kannata enää kalastuspaukkuja käyttää. Ruisleivät naamaan, rinkat selkään ja kohti autoa.

Ooh jees mikä joki... ja taimenkanta kääpiöitynyt mallikkaasti. Foto Antin kamerasta, kuten laadusta huomaa!
Matka autolle ei ollut pitkä, ehkä noin 5 km, mutta se oli sitäkin raskaampi. Pettymys joella unohtui nopeasti, kun läksimme takaisin ja huomasimme tuoreita karhunjälkiä, jotka olivat tulleet sillä välin kun olimme joella tunnin. Percele kun mua kuumottaa, varsinkaan kun paskamaastossa ei näe eteensä kuin 10 metriä. Suur-Säkki ja mä kostettiin karhulle syömällä ihan jokainen lakka mitä löydettiin. Parta-Anttia ei tuntunut karhu paljon kuumottavan. Ihme jätkä.

Autolla joimme kaljat ja ajattelimme kalastella Seidegavan silloilla. Sielläpä olikin yllättäen asuntovaunuja ja punapigmenttistä naapurikansaamme hoonaamassa. Fak juu viikingit ja auton nokka kohti Arjeplogia. Fiilis oli silti ihan hyvä. Oltiin saatu reipas 150 kutukypsää taimenta ja vedetty vielä C&R:nä, koska oltiin niin kovia poikia. Ruoka hyvää, juoma hyvää ja veljexet hyvää seuraa.

Loppukaneettina voisi todeta, että etsi Arvesjåkasta kartan perusteella leventymä/järvi missä iso taimen voisi hengata viihtyisästi. Ei ule! Tai no tuolla ihan ylhäällä olis, ehkä jonakin päivänä sinnekin pitää mennä karhupainiin...

Arvesjåkka, komia joki, mutta vähän oli kutemiskelpoisia laajentumia tahi järviä. Ylempänä olis ollut, mutta eiköhän tämä ollut tällä kertaa tässä!





1 kommentti: