Röh röh... Talvi on mennyt sen verran kiiruisasti, ettei ole ehtinyt paljon tekstejä tuhertamaan, mutta koitetaan taas päästä pikku hiljaa raiteille. Avataan peli vaikka pilkkitouhuista, ne kun on vielä parahultaisen kirkkaana mielessä eikä ne sormen mittaiset ahvenetkaan ole vielä kasvaneet yli kiloisiksi mielikuvituksen syövereissä...
Aivan ensiksi täytyy todeta, että lemppari ahvensesonkini, eli ensimmäiset syysjäät, olivat aivan paskat. Itseasiassa ne olivat niin paskat, ettei tarvinnut lähteä edes pilkille kun ei ollut jäitä ennen joulua. Kolmisen viikkoa tulikin oltua hieman lämpöisemmissä maissa ja kun tammikuun puolivälissä palasimme reissulta, järvet olivat juuri tärähtäneet kestävään jäähän. Ja sitten heti perään ennen ekaa pilkkireissua törähti helvetinmoinen lumivaippa jäiden päälle. Seurauksena erittäin heikot jäät, haluttomat kalat ja paskin pilkkivuosi miesmuistiin.
Virallinen Veneksen syysreissu siis venyi seuraavan vuoden tammikuulle. Jää oli muodostunut kahteen kerrokseen, joista molemmat olivat 5 cm paksuja. Kävellessä ja kairaillessa jää huojui ja pamahteli ikävästi. Lunta oli jo pitkälle saappaan varteen. Mutta koska Venekseltä saa aina ekoilta jäiltä hyvin isoa ahventa, ei nämä ikävät jutut hirveästi painaneet mieltä vaan lähdettiin kiertämään tuttuja karikoita.
Kahden tunnin pilkkimisen jälkeen oli aivan eri ääni kellossa. Ei tällin tälliä parhailta paikoilta.
Venekselle palattiin vasta maaliskuussa ja päätettiin pilkitellä oikein kaksi päivää. Lauantaina keli oli kovin utuinen ja kalantulo edelleen huonoa. Morrilla saatiin parissa tunnissa vain kaksi pannukarkeata ahventa. Paljon oli muitakin pilkkijöitä, mutta kovasti liikkuivat eli parvea ei tahtonut löytää kukaan. Sunnuntaille lupailtiin hyvää aurinkokeliä, joten päätettiin läksiä kotiin murjottamaan ja yrittää uudestaan seuraavana päivänä.
Sunnuntaina keli olikin mitä mainioin. Päätettiin ennen Venesjärvelle siirtymistä kopaista nopeasti Riitahuhdan ottipaikka kun jäät olivat vielä kohtuullisessa kunnossa. Tämä ottipaikka meinaan sulaa nopeasti ja on tullut siinä itsekin uimahommiin jouduttua. Tällä kertaa mestat olivat tyhjiä ja lähdettiin (kuivina) kohti Venestä.
Marssimme heti viime syksyn jigimestoille, kapeahkoon salmeen jossa luikerteli syvänne keskellä. Sen penkkoja pilkitellen kulutimme pari tuntia. Saaliiksi YKSI SÄRKI! Jo on maailmankirjat sekaisin, ainahan Venekseltä saa 5 kiloa pannukarkeata ilman hirveätä taistelua. Onneksi keli antoi ainakin osittain anteeksi olemattoman syönnin, mutta uhka kolmannesta heikosta reissusta kummitteli takaraivelissa.
Voe voe kun ei kalaa tule... Päätimme lähteä tsekkaamaan yhden karikkopaikan, missä emme ole edes kesällä jigailleet. Tässä järvessä on vaan liikaa ottipaikkoja että niitä kerkeisi toisaalla asuva kalastaa kaikkia... Täällä uudessa mestassa näkyi ensimmäiset Venekselle tyypilliset, neliömetrin kokoiset laikut jäässä - paksuutta oli vähimmillään vain 5 - 10 cm näissä kohdissa, kun normaali jään paksuus oli 40 cm. Kaiken kummallisuuden lisäksi nämä laikut tulevat aina eri paikkoihin, joten kyse ei liene lähteistä...
Kairailimme yhden laikun viereen reikiä ja vaihdoin tasuriin. PAM, heti 200 g ahven ja toinen perään. Tämän jälkeen alkoi ahvenia nousta ylös kohtuullista tahtia, joskaan ei mitään kunnon hirmuja. Vekkulisti tasuria piti heilutella raivokkaasti, että ahvenet kiinnostuivat. Siksi kai morrikaan ei toiminut. Assujen koko pieneni ja lähdimme rööräilemään kohti tutumpia karikoita. Kalaa tuntui tulevan kohtuullisesti oikeastaan joka puolelta koko iltapäivän. Pakko oli sitten käydä tsekkaamassa aamuinen salmikin, mutta tyhjä se oli vieläkin, kaikkialla muualla kyllä kalaa riitti...
Heittelimme reppuun 100 - 300 grammaisia ahvenia viiden kilon edestä ja päätimme sitten lähteä kotiin. Ketuillekin jäi jäälle evästä ja riitti niitä avantoon palautettavaksikin. Loppujen lopuksi, Venes ei pettänyt sittenkään, edes tänä vaikeana talvena :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti