Vaude Norrsken makuualustan kokemukset 30 yön jälkeen

Siirtyminen solumuovista ilmatäytteisiin makuualustoihin tapahtui pari vuotta sitten, tosin jo pidempään haaveena oli ollut hankkia joku Thermarestin Prolite -sarjalainen. Oston hetkellä elettiin kuitenkin patjojen vallankumousta kohti puhallettavia malleja ja osittain siksi mukavuudenhaluisena katselin myös paksumpia vaihtoehtoja. Kun järkevillä spekseillä, sopivalla hinnalla ja 3v takuulla varustettu Vaude Norrsken sattui eteen, lähdin testaamaan sitä ensimmäisten joukossa.

Mitään suurta hittiä Norrskenista ei käsittääkseni ikinä tullut, vaikka speksit ovat ihan ok (R=4.8 piukeaksi puhallettuna, paksuutta 5.5cm, painoa 660g ja pakkauskoko pieni). Tällä hetkellä kaupat myyvät "ei-oota" eli lieneekö valmistuskin loppunut melko lyhyeen.

Norrsken punnittuna ~30 yön jälkeen. Heittoa ei ole paljoa valmistajan ilmoitukseen.

Omat kokemukseni Norrskenista ovat kaksijakoiset. Hyvinä puolina pidän eristävyyttä, joka koskaan ei ole loppunut kesken - tosin mainittakoon, etten retkeile kuin sulan maan aikana eikä siten mitään hardcore testiä ole tullut tehtyä. Lämpimyyteen nähden paino, pakkauskoko sekä rahallinen panostus ovat hyvää luokkaa. Sen sijaan pyyhkeitä pitää antaa melko liukkaasta kangasvalinnasta, patjan päällä ei meinaa pysyä jos tontti viettää edes maltillisesti. Joku sanoikin netissä tämän olevan varmaan maailman liukkain patja.

Isoimmat pyyhkeet tulevat siitä, että patja on ~30 yön jälkeen alkanut hieman vuotaa. Aamusta Norrskeniin menee ilmaa 2-4 reipasta puhallusta, joka kyllä jo tuntuu piukeudessa selvästi. Isoin vaikutus lienee eristävyydessä, sillä lössön patjan R-arvoksi valmistaja on ilmoittanut 2.8. Valitettavasti tällaista pientä vuotoa on mahdoton paikallistaa, saattaa olla vika venttiilissäkin. Puhallusilman jäähtymisestä ja sen aikaansaamasta tilavuuden pienenemisestä ei ole kyse, sillä patjan ollessa täytettynä sisätiloissa, siihen saa joka aamu puhaltaa saman määrän ilmaa.

Eureka! Spitfire Solo UL - tuunaamalla tunturiin

Grammanviilaus. Tuo vaeltajan riemukas ja kajahtanut harrastus, joka aiheuttaa akuuttia tilin tyhjenemistä, epävarmaa suoriutumista tunturissa ja karsittua leirimukavuutta. Kun sitä kunnolla pääsee maistamaan, niin seuraavan kerran rinkkaan ilmestyy yllättäen pari kiloa lämmintä ja mukavaa ekstraa. Ja sitten taas aletaan keventämään, vaikka se 2kg tuskin teki kummaakaan eroa. Itse olen pyöritellyt varusteita keventämis/mukavuus oravanpyörässä jo pienoisen tovin, mutta nyt tein sen lopullisen vedon. Lähdin grammaamaan ja kurjistamaan telttaani, sitä viimeistä suojaa pahassa tunturissa.

Teltaksi valikoitui Eureka! Spitfire Solo UL, kuten otsikossa sanotaan. Lähinnä siksi, että se painaa 1.1kg, sitä on kehuttu ja sain sen käytettynä sopuhintaan. Vanha Halti Cavity sai jäädä takapihalle sateenkestokilpaan Spitfiren kanssa. Se kiitti kunniasta katkomalla takakaarensa. Suunnatonta, mutta kieltämättä perusteltua mustasukkaisuutta. Cavity oli kuitenkin taistellut tiensä vaikeissa olosuhteissa sydämeeni ja saanut maineikkaan "Mäyränpesä" lempinimen. Halti Oy:lle kuitenkin kiitokset, kun lähetitte uuden takakaaren.

Spitfire edessä, Cavity takana.

Spitfiren alkutaival ei ollut yhtä onnistunut kuin Cavityn. Pömpelin sadekangas oli vaikea, ellei jopa mahdoton kiristää oikein piukeaksi. Ulko- ja sisäkangas koskettivat toisiansa kaikkialta paitsi sivuista. Yöllä sateli reippaasti ja pahat aavistukseni realisoituivat. Spitfiren sadekangas oli löystynyt ja tehnyt jalkopään suorakulmion muotoiseen rakennelmaan about 5 litran lammikon --> sisällä teltassa vesiputous. Vieressä Cavity oli aivan kuiva (ennen kuin sanoi RÄKS).

Purku, re-pystytys ja seuraava yösade tekivät saman tuloksen. Parin viikon päästä olis lähtö Lappiin, Cavity paskana ja Spitfire vuotaa. Jummi jammi ja eukko ei todellakaan anna ostaa mitään uutta. Päätin hyödyntää nuoruusvuosien oppeja, eli korottaa Spitfiren perää kuten Corollassakin. 25cm alumiinitikut vaihdettiin 35cm mittaisiin. Kangas kiristyi huomattavasti enemmän, mutta vielä jäi ehkäpä puolen litran lammikko suorakulmion päälle ja kankaat hieroivat toisiaan --> vettä sisälle.

Perälle tuuninkia

Korotettu perä ei ratkaissut vuoto-ongelmia, mutta lisäsi toki jalkatilaa.

Jalkapään suorakulmio siis kerää vettä vaikka mitä tekisi. Muutan sen siis kolmioksi, joskin se vaatii huomattavasti enemmän tuninkia ja vähän ommeltakin. Tämä fiksaus on hutera ja jalkopään kolmio-alumiini kaatuu itsekseen. Mutta vettä ei enää tule sisälle :)

Ratkaisuna on telttakaarien sisältä löytyvät kestävät kuminauhat. Jalkopään kolmio-alumiinin kärkeen laitetaan toinen pää ja toinen siihen ainoaan telttakaareen mikä Spitfirestä löytyy. Teltta tukevoituu, ja mikä parasta, kankaiden väliin jää 15cm aukko. Myös jalkatilat kasvavat hieman korkeussuunnassa. Teen saman tempun myös teltan pääpuolelle ja nyt sielläkin on parin sentin välys. Ilmavaa, kuivaa ja suhteellisen tukevaa! Samalla vauhdilla tehtailin myös kevytpeitteestä sentilleen tarkan lisäpohjan, 100g.

Teltta edestä, teltta takaa, teltta ratkee kun Jarski makaa.

Voittajan olo, rätit komeasti erillään.

Tietysti pientä tuuninkia riitti ihan Lappiin asti, mutta sehän on vain virkistävää. Yllä olevien tuunausten (ja lisäpohjan) jälkeen teltta painaa 1300g, mikä on ihan ok.

Luinen kolmiopylly.

Nyt teltta siis pitää vettä ja voin keskittyä muihin ominaisuuksiin. Onhan se vaan ruumisarkku, ei siitä mihinkään pääse. Makuualusta on 2x pohjaa leveämpi jalkopäästä ja polla mahtui juuri ja juuri lokeroonsa. Valitettavasti kondenssivettä tuntuu kertyvän aika paljon sadekankaan sisäpuolelle, mikä aiheuttaa ongelmia kun kovasti pyörin unissani... makuupussi hieroo helposti märkiä reunoja ja kastuu. Tähän mennessä näin on käynyt onneksi vain kerran, ja silloinkin keli oli kyllä once in a lifetime settiä (toivottavasti).

... mutta keveyttä tavoiteltiin ja sitä saavutettiin. Onko muulla väliäkään siis? EI!

Karkalin luonnonpuisto

Kameraa tyhjentäessä tuli vastaan fotoja Karkalin luonnonpuistosta keväältä 2013, pistetään siis jakoon. En ole ikinä ollut mikään lehtometsäfani, joten reissun pääidea oli lähinnä keitellä sumpit ja vähän fiilistellä kantakalvojen ja jalkapöytien tilaa. Heti parkkikselta lähtiessä huomasin että olin sattunut melkoiseen sinivuokkosesonkiin paikalle. Sinisenä hehkuva metsä oli melko absurdi näky, koska kotopuolessa näitä ei kasva laisinkaan.

Sinivuokkoja.

Sinisiä vuokkoja.

Sinisiä ja valkoisia vuokkoja.

Pitkospuita bongattu!

Puolessa välissä 6km reittiä maasto alkoi nousta ja muuttua kallioiseksi, Lohjanjärvikin pilkisteli puiden takaa. Maisema alkoi miellyttää silmää.

 

Minä itse, Eräperkele aka Amerikan Vatussi aka Dr. Desibel.

Kalliomeiningin loppuhuipennuksena oli kymmenen metrin pudotus ja sumpittelua. Epäpyhällä tekno-nokipannuhärvelillä.

Viimeisen kilsan matkalla alkoivat kantakalvotkin lähettää informaatiota aivoille, että sattuu sattuu. Noh, eipä ollut yllätys, mutta seuraavalla viikolla pääsee fyssarille ja ortopedille. Katsellaan sitten lisää.

Kotimatkalla tuli nautiskeltua hieman agressiivisemmin GTS:n ajomukavuudesta ja pidetty kierrokset jatkuvasti 3500rpm paremmalla puolella. Rystyset valkoisina alkoi vähän naurattaa että toivottavasti täällä ei enää niitä sinivuokkoja parveilisi. Mutta siellähän niitä kasvoi seuraavan kurvin takana...