maanantai 19. tammikuuta 2015

Käsivarren välituntureilla - Toriseno 7/2008, osa 2

Kas, 10 000 käyntiä pärähti rikki. Kiitän ja jatkan. Jos välituntureiden kalastuskarnevaalien ykkösosa on jäänyt lukematta, klikkaa TÄSTÄ!

Toriseno oli totta. Täällä oltiin, tarunhohtoisella kalapaikalla. Jalka paskana, mutta kädet kalanhajuisina. Ja nyt alkaisi kova boogie kun saisi kalastaa leiristä käsin. Päästin pojat ensin tonkimaan Torisenon alkupistettä, joka on hyvän kalapaikan maineessa. Minulla ei ollut mihinkään kiire, olinhan jo rökittänyt kolme harria aikaisemmin, nyt olisi muiden vuoro onnistua. Ja muutenkin, I'm the man biisi syntyi kun Aloe Blacc tapasi meikäläisen. Noh, Römpsä kiitti ja kiskaisi nätin harrin. Hetken päästä Teppo teki samat (oli muuten Tepon eka kala sitten junnuvuosien ja eka rasvaevällinen). Sitten mullakin alkoi jo kutiamaan paikat niin kovasti, että oli pakko lähteä virpomaan. Römpsä ja Meka olivat jyntänneet Kaskas-joen loppuliukua sekä Torisenon ekaa poolia ja Teppo Vuontiksen loppuliukua. Kaskas-joki oli kuitenkin ennen loppuliukuakin todella nätin näköinen ja kukaan siellä ei ollut käynyt joten sinne. Juuri kun olin kahlaamassa sopivaan heittopaikkaan... näin IHMISEN! Piilouduin kiven taakse ja katselin kun rinkkamies painoi menemään alavirtaan. Ei näyttänyt kalamieheltä, onneksi. Uhkatilanteen väistyttyä tulin piilostani, kahlasin pari metriä ja heitin melko kovaan koskeen, odottaen taimenta. Tulos oli 41 cm harri. Tähän on hyvä lopettaa!

Jalkapuoli saalistaja.
Eliittikumppanit.
Uuni ylikuormittui.
Mentiin koisimaan. Huomasin muuten tätä kirjoittaessa, että näillä vanhoilla reissuilla juotiin paljon vähemmän viinaa kuin nykyään. Ja kalastettiin enemmän. Oi aikoja, oi tapoja.

Seuraavana päivänä lähdettiin pienelle expeditionille Torisenon alajuoksulle isomusten kiilto silmissä. Yllättävän vaisua oli kovasta yrityksestä huolimatta. Erään kosken alta tosin pamahti sellainen pommi, että Meppsin lipan koukku vääntyi aivan suoraksi. Iso harri osaa kyllä lyödä virrassa kovan tällin ja oma vapakin oli aika jäpäkkä. Jarrua löysemmälle ja uutta yritystä. Vaan kovin on matalaa Torisenon uoma, kalat vaikea löytää ja vieheessä paskaa joka heitolla. Lopulta kalastuspäivän saldona itselle vain kaksi 38 cm harria. Se oli kallis hinta siitä että kantapää tulisi olemaan aivan saatanan liekeissä kunhan kahlauksen kylmettämä jalka heräisi taas sykkimään kipua.

It's Toriseno time!
Torisenoa harjun päältä, Tsaibman vahtiessa takana.
Syvän uoman etsintää...
Emo tuo pennuille ruokaa. Teppo esittelee vihdoin niitä ei-teknisiä kalsareita.
Jalan meiningit pelotti niin paljon että päätettiin lähteä Torisenolta kotia kohti Kaskas-joen vartta. Vaelluskenkää ei pystynyt edelleenkään käyttämään, vaan oli painettava menemään veltolla kahluusaappaalla. Myös Kaskas-joki oli hyvin kaunis ja siitä höynäytin heti kättelyssä 42 cm harrin. Valitettavasti kosket olivat pääosin täysin kuolleita, vailla mitään järkevää syytä. Oli virtaa, syvyyttä ja hyttystä. Kelikin hyvä... mikä mättää?

Kas kas, siinähän se Kaskas-joki.
Jee, mä osasin!
Hieman ennen Pitsijokea löydettiin leveä ja todella syvä niva, jossa isoja harjuksia oli pintomassa määrissä. Vaan ei kelvannut lippa tai vaappu. Laitoin perhoa peliin, mutta ennen ensimmäistäkään heittoa arvioin joen syvyyden väärin ja mulahdin munia myöden jokeen (kahluusaappaat reiteen asti). Paskat. Römpsä otti kompassisuunnan ja paineltiin Pitsijärven rannalle leiriin. Vanha tupa oli näemmä romutettu ja telttahommiksi meni. Maasto oli melko soista ja kärpäsiä pörräsi kovasti. Pitsijärvessä näytti majailevan haukia.

Tässä olisi ollut selvää kiloharria mutta kun jäbät ei huoli!
Pitsijärveltä herätessä realisoitui myös se tosiseikka, että reissulla ei enää virveliä kaivettaisi esiin eikä kalaa syötäisi. Jäljellä olisi vain pitkä paluumarssi kotiin. Nättien maisemien halki, mutta silti, loppu, finito, häämötti. Jatkoimme matkaa länteen ja tavoitimme taas pieneksi kutistuneen Pitsijoen, joka vähitellen kasvatti komeaa kanjonia ympärilleen. Päätimme edetä kanjonin päällä, koska se olisi varmempi valinta, kivikosta huolimatta. Komeata maisemaa, Tsaibma näkyi takana, Ropi vieressä. Ihastelun lopetti selästä kuuluva kova pamaus ja voimakas sivuttaisliike. Kairan halpisrinkasta hajosi toisen kantohihnan muovihärpäke. Noh, vähän kenttäkorjausta kehiin ja rinkka takaisin selkään. Parin kilometrin päästä sama toistui toisella puolella. Lisää kenttäkorjausta, nyt jo sadekuuron ryydittämänä. Korjattu rinkka oli hyvin toispuoleinen, mutta eipä se enää mitään painanut kun ruuat oli syöty ja viinat juotu.

Pitsijoen yläjuoksulla ei oikein ollut kalasettejä.
Pitsijoen kanjoni alkaa muodostua.
Tsaibma kanjonin takana kaukaisuudessa.
Ropijoella arvottiin taas välipalan, kunnon ruuan ja yöpymisen kanssa. Päätettiin vetää vain välipala ja jatkaa. Apinanraivolla ja munaravilla autolle. Tässä vaiheessa kantapää oli jo niin kipeä, että jalkapöytä piti olla poikittain astuessa. Muuten ei pystynyt kävelemään. Akkispahdan risukkoisemmassa maastossa kahluulahkeeni alkoivat repeytyä ylhäältä. Revin roikkuvia lärsäkkeitä pois ja runnoin niitä taskuihin. Olin kirjaimellisesti kävellyt kenkäni riekaleiksi. Uudet ostoslistalle.

Töppöstä toisen eteen.
Akkispahta näkyy jo.
Tahtimme oli todella kova ja suoriuduimme reilusti yli 20 kilometrin etapista ennätysajassa, vaikka nousumetrejäkin kertyi paljon. Autolla pikku härväykset ja sitten Ropisalmen kylmille suihkuille. Miksi minä saan aina vuoron vasta kun lämminvesivaraaja on tyhjä?

Meka teki saappaanvarteen terraarion.
Tornion Turkinpippuri tietysti illallispaikkana ja siitä Ylivieskaan saunomaan ja imemään olutta. Yksimielisesti päätimme tämän olleen nappireissu vaikka kilo ei rikkunutkaan harrissa. Etenkin suunnistus ja reittiarvonta olivat olleet rautaista tasoa. Valitettavasti kantapää parani hitaasti ja lopullisesti pääsin ongelmista eroon vasta vaihtamalla vaellusjalkineen saappaaksi - vuosia myöhemmin.


torstai 15. tammikuuta 2015

Käsivarren välituntureilla - Toriseno 7/2008, osa 1

Koska kaikki vuoden 2014 akuutit asiat on käyty nyt läpi, voidaan siirtyä kuluvan vuoden pilkkitouhuihin... NOT! Nyt puhutaan Lapista ja siitä miten kalanhimo vie miestä pitkin risukkoja ja tuntureita niin että paikat hajoaa!

Aivan ensiksi reissusta tulee mieleen lähtö Hervannasta. Oltiin juuri muutettu uuteen kämppään ja maalarit tulivat tekemään vuokranantajan lupaaman seinien maalauksen. Pakkailin aamupäivällä rinkkaani ja maalarit valmistelivat töitään. Toisen työmiehen katseesta huomasi heti, että kalamiehiä ollaan ja vähän sylettää olla töissä kun toinen kertoo lähtevänsä Käsivarteen viikoksi onkimaan harria. Keskustelun kuitenkin lopetti soitto Tepolta, oli kuulemma saapunut muun expeditionin (Meka ja Römpsä) kanssa parkkikselle. Romut autoon ja pakarapuudutusta se 12 tuntia Käsivarren Iittoon, ja siellä muuntaja-aseman pihaan parkkiin. Kello oli paljon, joten päätimme ottaa tirsat auton vieressä. Ilo oli suuri kun huomasin makuualustani jääneen kotiin ja mukana oli vain 4 mm markettisolumuovi. Hieman maatessa hytisytti, mutta ehkä tästä selvitään, lämmintä lupailtu...

Kollegio ja mad photoshop skills.
Aamusta läksimme matkaan ja ensimmäinen tavoite oli saavuttaa Akkispahta. Tihkusateessa tarvottiin harvaa koivikkoa mukavasti ja kuutisen kilometriä taittui vaivatta. Sapuskaa naamaan ja pahdan ihastelua, komea on. Sitten matka jatkui kohti Ropia. Sade loppui ja aurinko tuli esiin. Saavutimme Ropijoen, jossa oli tarkoitus pysähtyä yöpymään. Marssi oli kuitenkin ollut varsin kevyt alkureissun painavista rinkoista huolimatta, joten päätimme jatkaa Ropin rinnettä ylös ja yöpyä kun poweri alkaisi loppua.

Akkispahta.
Latnjavarit.
Tauko paikalla. Ropi jemmassa pilven takana.
Ropijoen mafia.
Ropin rinne olikin sitten kovempaa paahtoa painavalla rinkalla. Useampiakin taukoja siinä piti pitää ennen kuin päästiin huipun eteläpuoliselle ylätasangolle. Tästä Ropin rinteestä on oikeastaan muodostunut itselleni standardi - tämä menee, mutta jos vähääkään kovempaa niin kannattaa kiertää jos mahdollista. Noh, Ropin huipun kyljestä löytyi tasamaata ja vesipiste, joten teltat pystyyn ja hieman Kalamiehenkaveria naamaan. Iltahuviksi Römpsä kävi uimassa puolijäisessä lammikossa ja Teppo esitteli teknisten varusteidensa riemukavalkadia.

Römpsän mahtikäsky telttapaikasta.
Yö 760 metrin korkeudessa kivipedillä oli melko virkistävä kokemus. Neljän millin solumuovi ei juurikaan lämmittänyt vaan yö meni pyöriessä ja pihalla tepastellessa. Mitkä maisemat täältä ylhäältä olikaan silmänkantamattomiin! Aamulla taasen maittoi Burana kun kurkkua vähän korvensi. Teppo muisti esitellä mainiota ja lämmintä ilmatäytteistä alustaansa... hintti... Mutta hetken talsittuamme Marsujokea kohti Teppo sai maksaa rehvastelunsa. Räkäisi poloinen hyttyslakki päässä.

Macho idiota.
Marsujoki saavutettiin nopeasti ja katseltiin tätä pientä lirua. Tokkopa siinä kalaa... Vaan heti sen sanottua alkoi lompolossa tuikkia kovasti. Pientä taimenta oli todellakin loppumattomia määriä. Alajuoksulle edetessä alkoi rauhallisemman virran paikkoja miehittää jo säännöllisesti 30 cm kalat, olisiko enkka ollut 35 cm. Valitettavasti tämä kalastus oli kuitenkin puukonmittaisten kiusaamista ja minäkin laskin Marsucountiksi yhteensä 60 vapautusta.

Pieni on Marsujoki vielä...
... mutta kasvaa nopeasti, ja lompoloissa kauniita (alamittaisia) taimenia.
Marsujoki kyllästyttää, seuraava kalapaikka arvonnassa.
Päätimme siirtyä parin kilometrin kannaksen yli Aatsajoelle ja leiriytyä sinne. Lähes jo perillä akillesjännettä vihlaisi ikävästi ja kävely vaikeutui. Saavutimme kuitenkin upean leiripaikan, pehmeä peti sängyksi ja edustalla syvä lompolo vesiputouksella varustettuna. Ja vesiputouksen alla ahnaita 30 - 35 cm taimenia. Muutama nippa nappa mitallinen harjuskin tuli illemmalla. Mutta jalka oli kipiä. Yö oli sentäs lämmin ja sänky kivetön, eli siirrytään nyt sitten ongelmasta toiseen. Kylmyydestä kipuun. Buranaa ja eiköhän kantapää ole jo aamulla ok.

Viinapullo varastettu. Kaikki räjäyttäköön rinkkansa, mars mars!
Teppo esittelee ainoita ei-teknisiä varusteitaan -hanskoja. Myös kalsarit olivat ei-tekniset, mutta niitä ei haluttu nähdä. Huhu kertoo että nykyään Tepolla on jo paljon teknisiä kalsareita.
No ei ollut kantapää kunnossa eikä tuntunut Buranakaan siihen auttavan. Öök, oltiin aika kaukana sivistyksestä, mitäs nyt tehtäisiin... Kokeilin erittäin veteliä kahluusaappaita jalkaan ja niillä pystyinkin kävelemään varsin hyvin. Päätettiin ottaa riski ja jatkaa eteenpäin kohti Torisenoa. Vuontisjoen yläpäässä vaihdettiin itäpuolelle ettei jäätäisi jokimottiin. Ylityspaikka vaati hieman ihmettelyä sillä rannalla kasvoi läpipääsemätön pajuviidakko eikä Vuontisjoki ollut ylitettävissä ihan kaikkialla. Pojat riisuivat vielä itseänsä kun minä painelin kahluusaappailla varustettuna yli pienestä koskesta. Keskellä jokea huomasin, että tämäpä kivan näköinen kalapaikka. En malttanut edes ylittää jokea vaan kokosin kalaromut heti in-situ ja viskasin lipan kosken loppuliukuun, saaliiksi 37 cm harjus. Heitin rinkan ja kalan vastarannalle ja kokeilin uudestaan. Tuloksena 40 cm harri. Hieman kahlausta alavirran pooliin ja nyt päästiin jo väsyttelemään, haavissa 45 cm harri. Pojatkin olivat saaneet kahlattua ja ottivat virvelit käteen. Mitään ei kuitenkaan enää tullut. Nopeat syövät hitaat ja näin pienessä joessa ei ylettömästi fisua mahdu olemaan.

Sateella uhkailee ja hyttyset heräsivät... mainio kalakeli...
Mitäs mä sanoin!
Jatkoimme Vuontisjokea alavirtaan. Maisemat olivat komeat, mutta omaan makuun joki liian matala kalastettavaksi. En kyllä jaksanut juurikaan edes yrittää kun kantapää oli taas kovin ärtynyt. Muut vähän heittivät sieltä täältä mutta munat meni pataan. Saavutimme Torisenon alkupisteen ja löysimme upean leiripaikan. Buranaa ja jalan lepuutusta.

Römpsä tutkii hartaasti Vuontisjoen kalasettejä.
Nätti jokihan se on, joskin matalan oloinen. Ei tuomita kuitenkaan kun minä en jaksanut sitä rokastaa.
Römpsä esittelee kalastusmuotia -08 ennen Torisenon korkkaamista. On muuten kevyt kahluupaketti ja Crocsit vielä pelittää leirissäkin. Taustalla myös mainettaan parempi McKinley Ranger -teltta.
Summa summarum: Marsu-, Aatsa- ja Vuontisjoet esileikkinä, tarjoten tajuttoman paljon kalaa, mutta vain kolme mitallista. Kantapää paskana jo ennen pääkohdetta Torisenoa. Vaan miten kävi, joko alkoi ruokakalaa siunaantua isommasta joesta koko kollegiolle, päästiinkö rikkinäisellä jalalla kotiin ja kestiko Kairan halpisrinkka maaliin asti? Sen tiedät kun jaksat odottaa pääepäorganisaattorin seuraavaa tervehdystä! Tässähän se jo onkin!

lauantai 10. tammikuuta 2015

Painajaisten Kummaeno 7/2014

Jotta tiedät mistä kaikki puhuu, klikkaa itsesi Lappi 2014 saagan alkuun TÄSTÄ.

Ja jos joskus voi olla plååtu kiinni niin nyt. Helvetti mikä helle. Helvetti mikä määrä mäkäriä ja paarmoja. Helvetin helvetti. Kilometri toisensa jälkeen taittuu pölyävää mönkijäuraa. Kurkkua kuivaa ja käsi väsyy jatkuvasta koivunoksan heiluttelusta ja oman ilmatilan turvaamisesta. Olen fyysisesti ja henkisesti jo puolilta päivin valmista kauraa. Onneksi tänään on vain 6 km marssi seuraavalle koskialueelle.

Puolivälin taukopaikaksi kaavailtu puropahanen ei ollut hullumpi. Sen ylitti silta jolle tuuli pääsi hieman puhaltelemaan. Siitä olisi voinut ottaa kuvankin, mutta kamerat olivat viimeisenä mielessä. Sillan alla uiskenteli ihan hyvän kokoinen eväkäs jota Meka pienen maanittelun jälkeen jaksoi yrittää lipalla. Lippa osui kalaan ja kala meni pois. Niin mekin.

Yllättävän nopeasti kuulimme kosken kohinaa. Kyseessä oli koskijakson ensimmäinen spotti mihin meidän ei ollut tarkoitus pysähtyä, vaan jatkaa koskelle numero kolme. Näin pystyisimme illalla kalastamaan suuremman alueen ilman rinkkoja. Rautaisesta plänistä huolimatta teki mieli pysähtyä kun oli niin kamalaa. Jatkoimme kuitenkin kohti Oagguvarria... Olisi ollut ehkä fiksumpi vaan luovuttaa...

Viimeiset pari kilsaa olivat vielä entistäkin raskaammat hienoisen ylämäen ja koivikon vuoksi. Oikeasti, ei voi olla +30'C tunturissa ja näin monta päivää putkeen. Hiki ja tuulisuoja lisäsi lentävien perkeleiden määrän aivan uusiin sfääreihin. Plänin mukaisesti Oagguvarrin kohdalla lähtisimme jokivarteen muuta maastoa korkeampaa kannasta pitkin. Kartan mukaan pääteltynä tämä kannas olisi ollut jo hieman vapaa koivikosta. Vaan eipä ollut. Päätimme silti toteuttaa plänin, joka osoittautui virheeksi. Kannas oli saatanan risukkoinen paska, toki mukavaa hiekkamaata, mutta silti jatkuvaa ylös-alas pomputusta. Jouduimme antamaan periksi läpimääsemättömän risukon vuoksi ja palaamaan pääväylälle. Vesi oli loppumassa ja jämät olivat kiehumispisteessä sekä räästä limoittuneena pullossa. Kuin vatsahappoa joisi. Oli pakko jatkaa kannaksen alle kunnes koivikko loppuisi ja suunnata siitä joelle, vaikka matkaa tulisi enemmän. Koivujen loputtua näimme silmänkantamattomiin kuoleman hiekkakenttää eikä joesta merkkiäkään. Jätimme rinkat polun varteen ja lähdimme vesipullojen kanssa katsomaan että mitä helvettiä nyt taas tapahtuu. Saavutimme hirmuisen hiekkadyynin ja oletimme joen olevan sen takana. Vaan eipä ollut, vaadittiin vielä pari dyyniä. Mikä perkeleen madonreikä nyt vie Skandeilta Saharaan? Ilma väreili kuumuudesta dyynien päällä ja oli aivan tuuletonta. Mieleen tuli väkisinkin "The spice extends life. The spice expands consciousness. The spice is vital to space travel." Mistä, mistä sitä maustetta nyt saisi kun tarvitsisi kovasti? Että mä olin väsynyt... Ja jotta homma menisi pelisääntöjen mukaan niin jokipenkat olivat 45 asteen kulmassa, risukkoiset eikä telttapaikkaa missään. Jalat veteen, sormi nenään ja itkua tuhertamaan kiven nokkaan. Sitten pullot täyteen vettä ja rinkoille läpi Saharan. Taas olisi voinut jotain kuvia ottaa, sillä maisemat olivat todella, todella hienot. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.

Kaikki mahdolliset vitutuspillerit naamaan ja mököttämään.
Rinkoilla olin niin naatti etten jaksanut tehdä mitään päätöstä seuraavasta toimenpiteestä (en muista näin käyneen ikinä Lapissa). Istuin hiekassa ja pyörittelin päässäni "Warst du mal in der Wuste? Das ist zum Kotzen da. Das ist so heiss, dass dir dauernd der Saft runterläuft. Du schmilzt weg wie Butter... Die Wuste ist scheisse!" Linkkikin löytyi näemmä. Tilanne oli niin absurdi, että minua rupesi jo vähän pelottamaan että mihin tämä kaikki vielä johtaakaan... Järjellä ajateltunahan meillä ei ollut mitään hätää, varusteet kunnossa, muonaa riittävästi, tulentekovälineet ja joki kilometrin päässä. Mutta silti... Ymmärsin ensimmäistä kertaa muutaman ystävän hajoamisen Lapissa yksinmarsseilla. Ja tiesin että nyt oli tehtävä jotain. Niinpä aloin selittämään expeditionille Sounds Like Fart -taideteoksia, kuten Nipsu ei tahdo pysyä housuissaan sekä Ass Ketchupin seikkailut. Se kevensi tunnelmaa ainakin hetkeksi. Lopulta näitä pätkiä toisteltiin koko loppureissun ajan kun oli vaikeaa (lue: 24/7).

Meka sitten lopulta totesi, että jatkakaamme Laireguokan Renvakstugalle jonka kartta väitti olevan "öppen", johon Suur-Säkki että kuinka saatanan pitkä matka semmoiselle pömpelille on? Itse asiassa tupa näkyi jo pienenä piskuna kaukaisuudessa ja Meka arvioi kartalla matkan olevan 2 km. Itse olin mitannut matkan neljään kilometriin mutta en jaksanut asiasta mitään kommentoida. Eipä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä joten samapa tuo.

Taistelimme tiemme mökille ja kun se teeman mukaisesti oli (a) paska, sekä (b) ilman juomapaikkaa, jatkoimme edelleen eteenpäin ja vihdoin jokirantaan jossa oli kutsuva ja tasainen hiekkasaari. Sinne pistimme leirimme ja nauroimme hysteerisinä kuinka saatanan tyhmä sitä ihminen voi ollakaan kun itsentä tämmöisiin paikkoihin änkee...

Sitten huomasin että leiriranta näyttää pirun hyvältä kalapaikalta. Heitin kerran ja tälli, toinen kerta ja hyvä harri ylös, kolmas heitto ja hyvä taimen ylös. Jåhan nyt...

Yllättävä onnistuminen!
Ja sitten alkoi tapahtua! Valtavia harreja ui ylävirtaan tonnikalapopulaation tavoin. Pienimmät puolimetrisiä, vähintään seitsemän rivissä. V-O-I-J-U-M-A-L-A-U-T-A! Joen pinta näytti kuohuvalta perunakattilalta jatkuvan pintomisen vuoksi. Suur-Säkki lennätti pintaperhon hotspottiin tyylikkäällä heitolla ja harri hyväksyi kuuden michelinin tarjoilut. Seurasi ankara väsytys, jota seurattiin uskaltamatta hengittää. Harri saatiin parin metrin päähän rannasta ja voi jummi jammi kun se oli iso... en ole ikinä nähnyt sellaista jouluporsaan ja sukellusveneen sekasikiötä. Super-recordi kuitenkin häiriintyi tästä yleisöstä ja pamautti siimat Suur-Säkin silmille. Kyllä sapetti. Varsinkin kun harrit jatkoivat pintomista mutta nyt ei mikään kelvannutkaan enää...

En pystynyt enää juomaan jokivettä. Tänään oli mennyt alas arviolta 8 litraa mikä ilmeisesti oli maksimi. Mutta viskiä tuntui vielä uppoavan.

Yritimme ottaa päiväunet teltoissa ja virittelimme mitä erikoisempia ratkaisuita, jotta teltat imisivät jokaisen mahdollisen tuulenvireen läpivedoksi. Hilleberg Nallo GT3 oli selvästi heikompi majoite tässä aavikkohelvetissä kuin poikien Fjällraven Akka 3, jonka sai pätevästi auki sieltä sun täältä. Tai sitten olin vain kateellinen. Olisin antanut todellakin puolitoista valtakuntaa kun olisin saanut oman Eureka Spitfireni tänne mukaan ja nukkunut pelkällä hyttysverkolla ilman päälirättiä. Nukahdin vihdoin toviksi kun ymmärsin laittaa alastoman vartaloni suoraan telttapohjaa vasten ja itseni päälle Kaira Extreme -alumiinipinnoitetun alustan.

Heräsin määrittelemättömän ajan kuluttua. Katsoin keskivertokarvaista rintakehääni ja huomasin hikipisaroiden vierivän kylkiä pitkin telttapohjalle. Olo oli kuin saunaan nukahtaneella. Ja taas alkoi "Warst du mal in der Wuste? Das ist zum Kotzen da. Das ist so heiss, dass dir dauernd der Saft runterläuft. Du schmilzt weg wie Butter... Die Wuste ist scheisse!" Ja se todellakin tuntui siltä kuin liha sulaisi luiden ympäriltä ja valuisi maahan kuin voi. Pakko päästä ulos. Ulkona pääni oli usvainen enkä päässyt polviltani ylös. Oikeasti. Mitä Vittua!? Epäilin tämän olevan se paljon puhuttu lämpöhalvaus. Syöksyin kohti jokea konttaamisen ja juoksemisen välimuotoa ja revin samalla vaatteita pois päältäni. Kymmenen minuutin uimisen jälkeen olin taas kunnossa ja etsin rinkasta viimeisen pussin Hartsporttia ja sekoittelin sitä litraan vettä erittäin säästeliäästi. Litra upposi yhdellä hörpyllä.

Testasimme Reiterin lihapullia ja perunamuusia. Melkoista kokkailua se olikin. Työlästä, mutta ihan hyvää cayennepippurin kanssa. Sitten yritettiin vähän kalastaa. Sain muutaman todella kovan tällin läheisen kosken loppukuohuista, mutten ollut oikein skarppina. Sitten käveltiin saarella ympyrää, koska ei oikein muutakaan voinut tehdä. Joskus taas nukuttiin.

Meigän uskollinen Lidl perhosetti (testimenestyjä) tositoimissa. Kyllä perhoa pitää vartti jaksaa Lapissa heittää! Huomaa myös kahluulahkeet tarinan jatkoa varten!
Heräsin ja menin katsomaan mitä Suur-Säkki ja Parta-Antti puuhastelevat jokirannassa. Perhoon oli tarttunut rapia puolimetrinen harri ja se tuli tällä kertaa ylös. Päätimme syödä kaikki saaliskalat kerralla. Lohikalaa suolalla, lohikalaa jallulla, lohikalaa viskillä. Sitten taas pyörimme ja nukuimme. Sitten alkoi ukkostaa. Tämä tasainen saari ei välttämättä taas ollut paras paikka pitää myrskyä.

Imekää siitä!
Päätimme lähteä vankilasaarelta. En tiedä minä päivänä ja mihin kellonaikaan. Mutta lähdimme pois. Kilometrin kävelyn jälkeen alkoi sataa ja tuli yllättäen aivan helvetin kylmä. No ei sovi valittaa vaikka ripeällä kävelytahdillakin vähän viluttaa. Muutamien tuntien päästä Suur-Säkki alkoi ontua ja irvistellä pahan näköisesti. Vanha polvivamma. Joskus asiat vaan voi mennä jatkuvasti kuralle.

Miiikäs keli tämä tällainen nyt on? :D
Päätimme jäädä keräämään voimia Pältsastuganille. Tai ei siinä mitään päättämistä ollut kun Suur-Säkki ei pystynyt juurikaan kävelemään enää. Kivut olivat kovat, sillä ylämäkeen astuessa hänen silmänsä pyörivät kuin mielipuolella ja naama vääntyi kovaan irveeseen. Juuri kun teltat piti pystyttää, alkoi yllättävä rankkasade. Ymmärsin sanonnan "sataa kuin saavista kaataen". Rinkan sadesuoja oli unohtunut auton hanskalokeroon, mutta olihan Mammotin Heron Pro vedenkestäväksi speksattu. Siitä huolimatta kaikki vaatteet, makuualusta ja vähän untuvapussikin oli märkinä. Söin kaikki suklaat. Syötiin jotain muutakin. Ehkä juotiinkin.

Nyt on varmaan yö kun joki savuaa. Savua on mukissakin.
Jonkun aikaa nukuttuamme lähdimme yrittämään Duoibalin yli. 15 kilometriä erittäin vaativaa maastoa. Suur-Säkki oli ottanut jotain kovia rappeumalääkkeitä Parta-Antin varastosta ja toivottiin niiden tepsivän. Päätin kuitenkin polttaa kahluulahkeeni, jotta saisin rinkkaan Suur-Säkin tavaroita. Muutkin ottivat.

Aitoa, suorastaan pirskahtelevaa iloa ja riemua Pältsastuganilla. Suur-Säkillä menossa vika tupakki, minä jo ehdin kahluulahkeeni polttaa. Kaikki valmiina siis Duoibalia varten.
Matka Duoibalin yli oli hyytävä. Tuuli puhalsi vaakasuoraan vesitihkua. Näissä korkeuksissa vesi tuli jo jäätävänä sateena joka sekä kasteli että kylmetti pahasti. Sumu ja usva peittivät näkymät ja suunnistus oli vaikeaa. Maasto oli pelkkää louhikkoa eikä yöpyminen juurikaan tullut kysymykseen välillä. Laskin perillepääsyn todennäköisyydeksi 25 %. Mutta useita tunteja myöhemmin olimme Suomen puolella, Kilpisjärven rannalla. Against all odds. Hengissä perillä, vaikka aika pahasti siipeen saaneina.

Nukuimme tuvassa, joka oli täynnä hyttysiä. Kai se oli kosto siitä ettei siellä olisi saanut nukkua (mikä saakelin tupa sellainenkin on!?). Neljän aikaan yöllä pystytin teltan pihalle, koska nukkumisesta ei tullut mitään. Pystytyksen aikana satoi vettä kirkkaalta taivaalta. Ei paljoa enää hetkauttanut tämä melko mahdoton sääilmiö.

Seuraavana päivänä matkasimme Malla-laivalla Kilpisjärvelle, ostimme kaikenmoista namiskuukkelia kaupasta ja tykitimme Tornioon hotelliin. Siitä tuttuun tyyliin Turkinpippuriin syömään ja sitten kaljalle Pikku Berliiniin. Ei tahtonut oikein kaljakaan maistua. Katsottiin puhelimesta Nipsu ei tahdo pysyä housuissaan sekä Ass Ketchupin seikkailut jotta koko expeditio tiesi millä olin pelastanut tilanteen. Sitten menimme nukkumaan ja vannoimme ettemme koskaan enää tulisi Lappiin.