Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna herran vuonna 2012 kaivoin virvelit naftaliinista huomattavasti aikaisemmin kuin tapana on ollut. Syy tähän oli hopeanvärinen ja pilkukas. A-S haki minut kyytiin valkealla pölynimurillaan ja ajelimme reippaan tunnin matkan etelään. Tienvarren järvet ja merikin olivat vielä tukevasti jäässä, mutta perillä karikkoinen hiekkaranta kutsui meidät tervetulleeksi täysin jäättömänä ja lumettomana. Keli oli kuitenkin pirun kylmä ja tuuli kova, joten MP-reissua kaavailtiin.
Pienen palloilun ja epäuskon jälkeen löysimme tuulelta suojaisia pieniä lahdukoita ja aurinkokin pilkisteli hieman. Tunti jos toinenkin kului kahlaillen ja meren näkymistä sekä hajusta nautiskellen. Tekee höpöä hektisen työviikon jälkeen vain toljottaa merta kuola valuen suupielestä, tyhjin katsein ja mekaanisesti kelaillen. Diippiä!
Kahlailin syvemmälle ja syvemmälle, seuraten tuulen ja tyvenen rajaa. Tuulen hönkiessä selän takaa pystyy lusikoita paiskomaan kauas horisonttiin, tai ainakin siltä se tuntuu. Tuulen luomat aallokot painavat uistinta kuin kosken virta ja karikot piristävät muuten aavaa merta. Koskella jos kalasteltaisiin, pamahtaisi tuon yhden kiven takaa varmasti taimen, niin iso peili jää sen taakse. Uitampa piruuttani lusikan sen takaa ja katson kuinka läheltä kiveä osaan sen ujutella. Ikään kuin treeninä touko-kesäkuun koskihommille. Mutta yllättäen vapa alkaa sähkötellä elämää ja huomaan tehneeni ainakin jonkinmoisen vastaiskun. Epäuskoisena jatkan väsyttelyä ja seuraavaksi A-S jo haaviikin elämäni ensimmäisen meritaimenen. Pituutta rapiat 40 senttiä, rasvaevä näyttää leikkaamattomalta, joskin hieman pieneltä ja ohuelta. Kaveri on pulleassa kunnossa ja lähtee vapautuksen jälkeen rantavedestä vähintään yhtä lujaa kuin vihreä serkkunsa. Siirryn rantaan makoilemaan ja kirjoittelemaan tekstareita kaikille tutuille mertsarin kalastajille.
A-S jatkoi ottipaikallani ja itse verryttelin vapakättäni matalammassa
rantavedessä. Jatkettiin kahlailemalla hitaasti kohti lahden pohjukkaa,
johon oli muodostunut oikein kaunis tuuleton pooli. Heräilin
kalastuskoomasta, kun A-S veti julman vastaiskun ja vapa taipui. Samalla
alkoi ISO taimen räpiköidä heittosuunnassa, mutta ei ollut sama kala
kuin kaverin vavan päässä. A-S:n taimen karkasi parin potkun jälkeen,
mutta lahdessa riehui vähintäänkin tonnikalapopulaation kokoinen
taimenparvi ja isojakin joukossa. Piiskasimme rantaa hullun kiilto
silmissä, hopeakyljet ilmoittivat läsnäolostaan pintomalla ja
epämääräisillä tärskyillä lusikoihin. Sitten tuuli kääntyi, mullasi
lahdukan veden ja taimenet katosivat välittömästi. Ei mitään hajua ajan
kulusta, olihan melkoinen show... Ja vielä näin heikolla kelillä,
mitenköhän mahtaa käydä kun tämä takatalvi antaa periksi ja alkaa oikeat
taimenkelit...
 |
| Vastaiskua, perkele! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti