Hyökkäys Hankoniemeen

Meritaimen ei ole meikäläistä yleensä kovinkaan paljoa kiinnostanut, mitä nyt tehty vuosittain tuo Paraisten reissu ja sitten myyty kevään mittaan ne pari kevennettyä halpislusikkaa mitä on tullut ostettua. Tänä vuonna homma koki muutoksen, luultavasti siksi että reviirini on siirtynyt rannikolle ja nyt taimenkin on vavan ulottuvilla. Ja se näkyy kyllä tiliotteessakin... Hommassa on vähän samaa tunnelmaa kuin Lapin salaisissa kalahommissa, paljon pitää itse tehdä työtä ja selata karttoja päivästä toiseen. Pienen avustuksen saattamana siirryin Turun alueelta tutkimaan Hankoniemen maisemia ja houkuttavia paikkoja löytyikin rantaheittelyyn vähintäänkin riittävästi. Itsenäisyyspäivänä lähdettiin korkkaamaan paikat hankalasta kelistä huolimatta.

Hanko oli meille kaikille aivan outo paikka, joten jätettiin auto keskustaan, eteläisen uimarannan ääreen. Alueella tuntui olevan runsasta liikennettä ja rantaruottalaiset katselivat aika pitkällä silmällä täyskumisia kahluuvarusteitamme. Tai ainakin tuntui siltä - meikää on aina hävettänyt kovasti liikkua julkisilla paikoilla täydessä sotisovassa. Aloitimme kalahommat läntisimmältä hiekkarannalta, joka osoittautui turhan suojaisaksi. Jatkoimmekin matkaa heti kallioisen niemen kärkeen, johon tuuli pääsi jo mukavasti myllyttämään ja pinnan alla oli paikoin herkullista kivikkoa.

Minkäänlaisia Ahdin alamaisia ei luonnollisestikaan näkynyt, joten tyydyimme toteamaan paikan "potentiaaliseksi" tai "uudestaan kokeilemisen arvoiseksi". Koska läntisimmät uimarannan lahdelmat olivat melko kurjan oloisia, ajelimme autolla itäänpäin, löytäen rauhallisemman parkkipaikan. Näillä hiekkarannoilla oli asiallisen näköistä kivikkoa siellä täällä ja tuuli pääsi lyömään rantaan paremmin. Itseasiassa keli oli hitaasti muuttunut jo niin hurjaksi, että olosuhteet vaikuttivat enemmänkin pesukoneelta. Aallot nousivat rannassa ihmisen korkuisiksi ennen murtumistaan ja veisivät kohelin kalastajan äkkiä mennessään. Hankala keli myös ajoi taimenet luultavasti kauemmas rannasta ja vaadittiin pitkiä heittoja. Ainoastaan Falkfish Witch 22g tuntui lentävän riittävästi, joten se saikin reilusti eniten peliaikaa. Paikoin kuitenkin runsas kivikko jatkui pidemmälle ja pääsimme jääkärioppeja hyväksi käyttäen syöksymään pidemmälle mereen. Aina kun aallot olivat alhaalla, pystyimme etenemään seuraavan aallonmurtajapaaden taakse ja kalastelemaan paremmin.

Jääkäririemu oli kuitenkin vain väliaikaista ja aalto pääsi lyömään päin pläsiä. Kalojakaan ei kuulunut, joten jatkoimme loputtoman tuntuista hiekkarantaa eteenpäin. Väliin mahtui lukemattomia upeita hiekka-kivikko-alueita ja ilmeettömämpiä uimarantoja. Tulipa siinä joku maanomistajakin ajelemaan mönkijällä viereen ja näyttämään tuimaa naamaa. Valitettavasti kuskin ei kannata katsella liikaa maisemia, sillä mönkijä juuttui kuraan ja ukko oli entistäkin tuimempi. Luonnollisestikaan emme auttaneet sedän ajoneuvoa ylös kurasta, vaan lähdimme etsimään uusia taimenpaikkoja.

Lopulta saavutimme määränpäämme, jossa hiekkarannat loppuivat niemen kärkeen ja edessä oleva runsas asutus esti etenemisemme.  Idemmässä olisi kyllä ollut vielä huikeita paikkoja kartan perusteella, mutta keli oli liian hurja ja kello kävi jo kahta. Heittelimme vielä hyvän tovin, kunnes maastouduimme pusikkoon keittelemään Trangialla suttuja. Ruokailun jälkeen alkoikin hämärtämään ja teimme lähtöä kotiin. Vanha pappa siinä vielä kävi jutulla ja sanoi että nyt ESSOn ranta on kova, itätuulella kuulemma jengi vetää taimenta myös täältä. Hyvä tietää...

Pargassomeren puliukot

On ollut vähän sellainen tapa, että loppusyksystä käydään aina tutulla porukalla heittämässä meritaimenta Paraisilla. Hurjat tarinat kertovat, että joskus ollaan jotain saatukin jostain uimarannalta. Ainakin hyvät naurut ja kova krapuli.

Kuvat muuten on ottanut häiskä nimeltä Psychocowboy ja taitaa Tonnikalaltaki jokin otos olla.

No niin. Saavuimme siis tuttuun mökkiin marraskuun alkupuolella perjantaina puolilta päivin. Perinteisen härväämisen jälkeen herra Psychocowboy tilasi multa ja Jabalalta raaka-ainetta haukipulliin ja lähdimme etsimään lajinsa valioita mökin soudarilla. Tuuli puhalteli varsin kivasti jo oman mökkirannan kaislikkoon, mutta odotukset olivat ihan paskat, sillä viimeksi Jabala rökitti jerkillä mun vaaput 12-1. Nyt se heitteli jotain joulukuusen koristeita, hihi!

Leikki sikseen. Meikäläisen tuttuun sinihopeiseen ZAM-vaappuun klajautti 2,5 kg hauki ja se pistettiin välittömästi kylmäksi. Hetken päästä tuli toinen ja Jabalaa alkoi kismittämään. Edes veneeseen otettu sikspäkki ei saanut sälliä pysymään veneessä ja lähdettiin kotirantaan. Voittajan on helppo hymyillä, vaikkei saalis nyt niin kummoinen ollutkaan. Saipa Psycho haukensa.

Viideltä tulikin armahtava pimeys. Saunaa, tulimuhjua, tulilientä ja korttipeliä puolille öin ja sitten kiltisti petiin. Otettiin ehkä liiankin varmanpäälle, sillä kuski puhalsi aamulla alkometriin 1,49... Joka tapauksessa päästiin taimenrannalle - keli oli hyvä, vedenkorkeus sopiva ja odotukset korkealla!

Läksimme innokkaasti kahlailemaan. Taisi olla kolmas tai neljäs heitto kun Paravan Salamanderia yllättäen niitattiin tarmokkaasti. Potku, karkuun ja paska housuun. Yritin siinä vähän mellastaa, että taimen on otillaan, mutta Tunaa lukuun ottamatta kaikki olivat jo kahlailleet hiekkarannalta kauemmas karikoille. Uutta tälliä ei tullut joten kahlailin pikku hiljaa rantaa sivusuunnassa, jatkuvasti heitellen. Parinkymmenen heiton jälkeen Salamanderia viedään taas! Lyhyen taiston jälkeen kala osoittautuu inhottavaksi haueksi, hyi olkoon.

En anna periksi, vaan jatkan uimarannan pommittamista. Pian tulee pienempi hauki, jota joudun hieman koskemaan hanskallani, yyh. Kahlaan aina uimarannan reunalle asti, sieltä kuulemma pääsee kahlaamaan tosi kauas selälle särkkää pitkin. Vesi ulottuu jo lanteille ja aallot lyövät liian korkealle, keinuttaen kovasti. Taistellen merisairautta/krapulia vastaan kahlaan väkisin kauemmas ja heitelen samalla lusikkaa. Sitten vavassa jysähtää ja kitkajarru pärähtää. Tappelukaveriksi paljastuu neljän viiden kilon hauki, joka mellastaa vimmatusti. Aallokko ja hauenpirulainen ovat mentaalisesti liian kovia yhdessä ja annan siiman juosta kelalta vapaasti, minkä hauki onneksi käyttääkin hyväkseen ja sylkäisee Salamanderin pois suustaan. Suuntaan päiväkaljalle uimarannalle, pojatkin ovat palanneet karikoilta.

Muut eivät ole saaneet edes haukia ja vesi on turhankin lämmintä. Porukkaa vaivaa melankolia, epäusko omaan tekemiseen ja maailman paino. Pasilla on korvatulehdus. Päätän käydä vielä heittämässä uimarannalta sen kohdan, mistä taimen oli töötännyt. Toka heitto ja taas hauki. Kiitos ja mökille mars. Saunaa, ruokaa, kaljaa ja korttipeliä. Huomenna on päivä uus, tai sitten ei.

Ei ollut uutta päivää. Tuuli oli ihan paska eikä kannattanut edes lähteä haukea katsomaan. Mutta olipahan taas hauskaa! Ja lopuksi vielä todiste, että kyllä taimenia meidänkin klubi saa, vaikka viimeisestä onkin vähän aikaa...

Gäddfeberiä Parkanossa 2/2

Niin se juttu, pitäis varmaan kertoa loppuun...

Keli oli tosiaan ihan uskomattoman hyvä, mutta silti hauen syyskalastuksessa on suotavaa lähteä nöyränä liikkeelle - homma on ainakin järvellä oikukasta ja kaloja ei tule lukumäärällisesti paljoa (mutta sitäkin isompaa). Varautuen pitkään ja kenties turhaan odotukseen aloin heitellä järven selkäveden vieressä olevaa ruohotupsua sinisellä ZAM-vaapulla. Toisella heitolla sitten vähän ihmettelin kun vapa alkoi kiemurrella kädessä. Pieni, mutta kiukkuinen vastapeluri osoittautui jättivaappua pari senttiä isommaksi körmyniskaksi. Ei oikein mokoma lämmittänyt kun gäddfeber vaivasi.

Assun jälkeen oli hetken hiljaisempaa. Tuuli kuljetti meitä kohti suurta lahtea, joka oli todellinen suomalainen archipelago - täynnä ruohotupsusaaria ja niiden välissä matalahkoja lampia ja kanaaleja. Hellä hetkeni uuden 9-jalkaisen kanssa keskeytyi kun Mekan kitkajarru alkoi päristä ankarasti. Jokin äkäinen velmu naakkasi kiinni aivan veneen vierestä ja runnoi raivolla kölin ali. Vapa oli aivan kaksinkerroin ja rutisi, mutta ei onneksi katkennut. Hetken rallin jälkeen kuitenkin paini alkoi kallistua Hervannan Atletico Klubin puolelle ja hauki saatiin haavittua veneeseen. Puntari päräytti lukemiksi 2,3 kiloa, joka on näillä vesillä jo oikein mukava suoritus. Pojat ottivat vielä komean pönökuvan saaliista:

Hauki oli ottanut aika sitkaasti vieheen suuhunsa ja pojat joutuivat hammaslääkärihommiin. Meikä alkoi sillä välin heitellä houkuttavan näköistä kaislikon kärkeä, johon tuuli oikein myllytti. ZAM pläjähti veteen, kampi pyörähti pari kertaa, sitten pieni odotus ja PAM! Joku ampui todella lujaa kaislikosta ja lähti jurnuttamaan ulappaa kohti. Ysikinttuinen oli kuitenkin niin voimakas, että matka tyssäsi ja hauki alkoi kovasti muljustaen pyörimään kaislikon edustalla. Tässä vaiheessa huomattiin kalan kaliiberi vähän isommaksi kuin äsken. Virtaakin tuntui riittävän, sillä kaveri ei millään tahtonut tulla veneen viereen. Mutta lopulta kaikki kävi kivasti ja supertanakka 6 kg poranokka pääsi valokuvaukseen ja sitten takaisin uipottelemaan. Ja sitten viski kiertämään - vajaassa tunnissa oli alkanut näyttämään siltä, että reissusta tulee ruma haukilahtaus!

Seuraavaksi vähän hunteerattiin että pitäisikö kierrellä näitä hyväksi todettuja selkävesien äärellä olevia tuulisia saarekkeita vai painua syvemmälle ruohotupsuviidakkoon. Koska reissu oli jo varsin onnistunut, ei ollut mitään menetettävää ja siten valittiin järjenvastaisesti ruohotupsuviidakko. Reipas tunti siellä vierähtikin, ainoan havainnon ollessa superpirteä samaiseen ZAM-vaappuun ihastunut hauki. Pääsi onneksi karkuun, tuskin oli yli kahta kiloa. Päätettiin käydä mökillä tyhjennys/täydennyksellä ja palata kiehnaamaan selkävesien reunoja. Vielä olisi pari tuntia peliaikaa ja haukitalkoita tehtävänä.

Heti mökin rannasta niittasikin kiinni hauki, mutta pääsi potkun jälkeen irti. Pieni oli sekin. Vetouisteltiin penkan reunaa tuulensuojaan matalikkoon, ei mitään mainittavaa. Siirryttiin tuulen piiskaamaan salmeen, jossa oli kunnon korteranta ja vieressä heti syvänne. Ei vieläkään mitään. Vieheet alkoivat vaihtua tiuhempaan tahtiin ja aamuinen hyvä tappomeininki haihtua.

Sitten vaihdettiin tuulisen salmen toiselle puolelle, jossa kaislaa oli paljon vähemmän ja muutenkin tuuli rauhallisempi. Mekan sinipeili-Bomberiin pamahti lähes välittömästi 1,5 kg hyppyhauki. Väsytys-shown aikana tulin katselleeksi minne tuuli meitä oikein kuljettaa ja havaitsin väylällä olevan ihan tajuttoman hotspotin: kunnon töräys harvaa kortetta sopivasti sivutuulen piiskattavana ja kortteiden jälkeen penkka kuuteen metriin. Äkkiä sininen ZAM takaisin siimanpäähän ja virpomaan. Vaan tälliä ei kuulu vaikka useampi heitto kuluu - pakko muuttaa taktiikkaa. Heitän ruohojen sisään, kelaan vaappua hitaasti pari metriä, juuri kortteikon edessä reipas paussi. Siima löystyy hetkeksi ja kiristyy jälleen vaikken tee mitään. Vaistomainen vastaisku jäsähtää kuin seinään ja puolen sekunnin päästä lähtee taas limaisen vihreä pikajuna painelemaan kohti selkävettä. Pitkä ja jäpäkkä vapa on kuitenkin nyt tilanteeseen huonompi, sillä tälli tuli veneen läheltä ja muutenkin olin vähän pihalla. Hauki kävi potkaisemassa itsensä pinnassa irti - ei ollut todellakaan pieni, mutta olisiko ollut päivän isoin? Ehkei ihan, mutta silti taisi tirskahtaa joku ruma sana.

Päätettiin suosista antaa paikan rauhoittua ja tutkittiin vielä yksi kaislaranta hämärtyvässä iltapäivässä, ilman tapahtumia. Tosin kalastuswimmakin oli jo tehokkaasti väistynyt sauna/makkara/olut -motivaatioiden tieltä. Nämä harjoitteet hoidettiin huolellisesti ja ehtoosta pelattiin tietenkin pari kierrosta "neekeri"-korttipeliä juhlatamineet päällä, kuten jokaiseen asialliseen kalareissuun kuuluu.

Seuraava aamu oli oikeastaan ihan yhtä hyvä keliltä kuin edellinenkin, mutta henkinen vireys oli hieman heikompi. Käytiin kuitenkin kiertämässä parhaat mestat helpon mörököllin toivossa. Yksi oikein hyvä moukku tulikin, mutta taas aivan veneen vierestä ja heti irti, perskeles. Pitäisi olla lähietäisyydelle lyhyempi tai kokotoimisempi vapa, mutta kaitpa ne kalat sitten ottaisivat pituusheitoilla kiinni ja vastaiskusta katoaisi sitten voima. Tuo hauki otti muuten levykäärmeen väriseen ZAM:iin - värin hurja teho perustuu siihen että suomalainen hauki on jo kerran tappanut levykäärmeen (Pelamis platura) sukupuuttoon ja tekee sen kyllä toistekin! Se siitä, kepab (Hämeenkyrö Final 1 - suosittelen) ja kotiin.

Gäddfeberiä Parkanossa 1/2

Nyt on maailmankirjat sekaisin - meikäläinen jätti hetkeksi kalastusasiantuntijan vaativat, mutta tärkeät tehtävät ja lähti kalaan! Kuluvana vuonna saalishauen koko on ollut nimittäin niin säälittävä, että piti ihan varta vasten lähteä rikkomaan nyt ainakin 3 kg raja, mikä tosin ei ole ihan varma nakki pienillä satakuntalaisilla järvillä. Kohteeksi valikoitui erään turveyrityksen terrorisoima järvi Parkanossa hyvien mökki/vene-fasiliteettiensa vuoksi.

Kuten jokainen tietää, kalareissu alkaa huolellisella ja kattavalla välineinventaariolla, jota seuraa harras vieheiden järjestely/plärääminen ja kaikenlaisten salaisten aseiden askartelu. Tällä kertaa vieheitä oli parahultaisen riittävästi, mutta paskartelin muutamaan Bomberiin ja omaan Harjanvarsihaukivaappuun (aka Voimatanko 15) painokoukkuja, etteivät ne pomppaisi heti kelauksen loputtua pinnalle ongenkohon tavoin. Sellaisesta pelistä hauki ei nimittäin tykkää myöhään syksyllä!

Kovasti on taas kertynyt oldskool kapuloita...

Viskinhuuruisen askarteluillan jälkeen päätin vielä perjantaina hakea kaupasta Okuman nelikymppisen kelan ja 0.20 mm Sufixin kuitukaapelit. 6-, 8- ja 9-kinttuiset vavat odottelivat jo kotona. Viimeinen vilkaisu säätiedotuksiin nostatti Gäddfeberin huippuunsa, sillä sammakkomiehet lupailivat täydellistä haukikeliä: kohtalaista etelänpuoleista tuulta, hieman nousevaa korkeanpainetta ja vieläpä pilvistä ja semilämpöistä.

Autossa kerroin Römpsälle ja Mekalle, että nyt ei haukikelit tästä enää parane, varmasti paukkuu niin että pitää illasta levitellä väsyttelyhauikseen Mobilaattia. Tämän ollessa faktajuttu, oli automatka aivan kamalaa kidutusta eikä kaljanjuonti ainakaan helpottanut tilannetta. Onneksi pelipaikoille päästiin ripeästi, keli oli sitä mitä luvattiin ja venekin pysyi pinnalla. Kaljasäkki paattiin, ysikinttuinen kouraan ja 15 sentin sinihopea Zam perukkeen päähän. Luotto tuohon kalikkaan on aika kova, vaikka sillä ei ole oikein mitään mainittavaa ikinä tullutkaan. Noh, eka heitto, maltillinen kuten aina aluksi, lataa uuden ysikinttuisen aika kivasti ja vajaan sekunnin päästä Okuma jo sylkee kuitukaapelia ilmojen halki. Mitäs sitten tapahtuu, sen voitte lukea täältä!

Kuumotus nousee ja tilin saldo laskee

Tuossa pari viikkoa sitten satoi Käsivarteenkin ensilumi ja seuraukset henkiselle hyvinvoinnille olivat taasen tutut ja helposti nähtävillä. Pinna on hieman kireämpi, kun tietää, että seuraavan kerran Pohjoiseen pääsee 8 kuukauden kuluttua. Luonnollista tai ei, tämä aika on ollut itselleni aina kaikista aktiivisinta suunnitteluaikaa reissujen osalta, eikä vuosi 2011 ole näemmä poikkeus.

Männä viikolla keksittiin Jabalan kanssa sellaiset juonet ja metkut, että housuissa ei tahdo pysyä sitten millään. Mennään ennestään tuttuun paikkaan, mutta lopetataan se turhankävely ja pienissä teltoissa kärvistely.  Otetaan mukaan muutakin mukavaa sakkia, kuten vaikka Pelle-Jiksu ja ketä niitä nyt on. Vuokrataan PJ-teltta ja telttasauna, marssitaan autolta kilometri alavirtaan. Leiri pystyyn kuivalle kankaalle, aurinko paistaa sopivan lämpimästi ja edustalla pauhaa koski, jossa femman lohi pintoo silloin tällöin.

Teltta on pystyssä ja jokainen on asettunut taloksi, katsellaan tovi koskea ja lähdetään sitten autolle hakemaan kaksi huipputärkeätä komponenttia - kauhea kasa virveleitä ja vielä kauheampi kasa kaljaa. Periaatteessa voisi ottaa valurautapannuakin mukaan ja pihviä! Noh, oli pihviä tai ei, palataan leiripaikalle kamojen kanssa ja nokipannukahveen tuoksut leijailevat jo ilmassa. Itse asiassa tiedän jo kuka ne on keitellyt, vaikka kyseinen heppu ei edes tiedä, että tällainen reissu on järkkäytymässä. Katsotaan kesällä toteutuuko näky...

Ja voi jumankekka kun ne lohet pintoo ja tuherrat reissun ensimmäistä solmua. Tuntuu, että siinä kestää ikuisuus, mutta hätäilläkkään ei saisi, vastapelurina sentään on kalojen kuningas. Ja sitten se ensimmäinen heitto, siiman päässä keltavalkoinen Paravan Salamander mustin pilkuin, vaikka lusikat ovatkin ihan perseestä. Pellinpala lentää kauniissa kaaressa lähelle vastarantaa, mukavalla kulmalla alavirtaan, jolloin virta hoitaa uittopuuhat. Ja keskellä niskaa kajahtaa - kajahtaa niin lujaa ettei mitään tolkkua. Kutosen laittivapa on ihan soikeana kun lohi painaa alavirtaan jarrun päristessä. Onneksi nämä rannat ovat hyvät seurailla ja haavipoikakin kompuroi jo perässä. Kosken alla lohi väsähtää ja osoittautuu reippaan parin kilon titiksi. Haavitus on onnistunut ja pyllähdän hetkeksi selälleni. Tästä on hyvä jatkaa.

GPS herättää minut todellisuuteen ja käskee ajamaan motarilta ramppiin. On taas perkele syksy ja tihkuttaa vettä, ABC:n kyltti on erittäin epämiellyttävän näköinen. Mutta onpa sentään tilipäivä ja voi käydä hakemassa vähän kalastusrojua ensi kesän lohireissua varten, eihän sitä nyt tittiä kannata lähteä kutosen laitilla väsyttelemään. Puhumattakaan siitä femman möllistä mikä niskalla pintoi. Tunnin päästä heitän auton takakonttiin ysi- ja kasikinttuiset jämäkät vavat sekä kourallisen pari Paravanin Salamandereita, Tobyjä ja ties mitä riemunkirjavia pellinpalasia. Kotiin on vielä pari kilometriä matkaa, eiköhän siinä jonkun selityksen keksi emännällekin.

Prologi II

Olin päättänyt, että blogissani pärjätään yhdellä prologilla, mutta toisin kävi. Ensimmäisessähän ei oikeastaan perehdytty niihin syihin, jotka ovat johdatelleet minut syvälle eräharrastukseen ja lopulta tarinoideni jakamiseen. Tänään minulla on ollut oiva tilaisuus muistella ensimmäisiä eräkokemuksiani huonekalujen kasailun yhteydessä (sehän ei hirveästi vaadi aivokapasiteettia ja ajatus lentelee missä sattuu - luojan kiitos).

Kirjoittaminen on kuitenkin nyt yllättävän vaikeaa, sillä ensimmäiset muistot ovat hyvin epäselviä häivähdyksiä. Ensimmäinen näky on tiheä "papinkullimetsä", joka ylettyy korkealle pääni yläpuolelle. Miehellä ei ole mittaa vielä paljonkaan. On jo selvästi syksy, sillä ilma on raikas ja kylmä, joku voisi jopa kuvailla sitä raa'aksi. Kenties ensilumikin on jo satanut aamuyöllä ja jäätyneet ruohot narskuvat kenkien alla. Ilmassa leijuu lempituoksuni, eli täysin hajuton aamuinen pakkasilma, joka nenän kautta hengitettynä täyttää pään joka sopukan ja saa ajatukset kirkkaiksi. Ajatukseni katkeavat kuitenkin tähän ja loikkaavat kosken rannalle. On edelleen myöhäinen syksy ja ensilumi on satanut, mutta ilma on märkä ja kostea, lumi on loskaista ja käteni kohmeiset jäätävästä vedestä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä päivämäärä on 16.11. Nykyään olen kuitenkin niin mukavuudenhaluinen, että pakotan mieleni takaisin ensimmäiseen näkyyn.

Jo "papinkullimetsässä" olin haistanut toisenkin lempituoksuistani ja hakeutunut vaistomaisesti sitä kohti. Kuusimetsän reunasta kohoaa odotetusti pieni savukiehkura, jota isä on sytyttelemässä. Säntään makkaranhimoissani nuotiolle. Syömisen jälkeen tuijotan pitkään ja hartaasti nuotioon, silmäni sumenevat ja ajantajuni katoaa. 

Epämääräisen ajan kuluttua nuotio alkaa pihistä äänekkäästi ja säpsähdän hereille. Nuotio on uponnut jäähän ja on sammumassa, kahvipannunikin on valutellut vettä jo tovin liekkeihin. Lisään nopeasti kahvinpurut ja kiehautan vielä kerran ennen nuotion täydellistä sammumista. Revennyttä eturistisidettä kolottaa kylmä. Kahvia siemaillessa jää paukkuu uhkaavasti ja nuotion sulattamaan lammikkoon ilmestyy railo - on niin myöhäinen kevät, että rannat ovat jo sulat ja tiedän talven viimeisen pilkkireissun olevan pikkuhiljaa ohi. Kylmä puistatus väräyttää selkäpiitäni kun lähden tallustamaan kohti rantaa. Näissä maisemissa on paljon karhuja, enkä haluaisi enää törmätä niihin äkäisimmillään, lumisen maan aikana.

Pakotan itseni takaisin lapsuuteni nuotiolle, mutta sieltäkin on lähdettävä. Lämmin koti on mukava paikka kaikkine leluineen ja peleineen, mutta silti mietin kuinka pitkään metsässä voisi oleskella omin avuin ja kenenkään huomaamatta. Vesipisarat tippuvat kuusien oksilta ensilumen sulaessa ja kengistäni jää selkäni taakse ruskeat jäljet katoavaan ohueen hankeen.

Prologi

Joo, niinhän siinä kävi että koulusta tuli paperit käteen ja samalla poistui koulun serverillä olleet kotisivut. Kokeillaan nyt sitten tätä blogipuuhaa ja muutetaan kirjoitustyyliäkin siinä samalla. Kotisivujen tarkoitus näet oli kertoa tärkeänä pitämistäni asioista mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta sittemmin vanha himoni, eli hitaampitempoinen tarinointi on saanut taas valtaa ajatuksissani. Itseasiassa kirjoitushimoni ovat kohonneet niin rytinällä, että aion välineellä tai toisella käydä läpi kaikki merkittävät kokemukseni eräharrastukseni tiimoilta. Se jää nähtäväksi, onko blogi oikea väline vai siirrynkö takaisin kotisivutyyppiseen julkaisemiseen. Vai peräti siihen perinteisimpään kirjaformaattiin (joka kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta).

Koska osa reissuista on tapahtunut jo kauan sitten, eikä täydellisiä muistiinpanoja ole olemassa, värittyy totuus luonnollisesti enemmän tai vähemmän. En kuitenkaan pidä tätä pahana asiana, sillä en ole saavuttanut touhuillani mitään sellaista faktatietoa tai ennätystä, jonka on pakko olla täyttä totta uskottavuuteni kannalta. Olkoon tämä blogi siis vahvasti todellisiin tapahtumiin nojaavaa tarinointia, jota ei kuitenkaan kannata aina ihan tosissaan ottaa.

Kuvat ovat monelle olennainen osa nykyaikaista tarinankerrontaa, enkä minä tai tämä blogi tee poikkeusta. Prologini loppuukin kuvaan, jossa eräs reissu on taas alkanut, autojen ääni kadonnut ensimmäisen tunturin taakse ja oma valtakuntani levittyy edessäni.