lauantai 10. tammikuuta 2015

Painajaisten Kummaeno 7/2014

Jotta tiedät mistä kaikki puhuu, klikkaa itsesi Lappi 2014 saagan alkuun TÄSTÄ.

Ja jos joskus voi olla plååtu kiinni niin nyt. Helvetti mikä helle. Helvetti mikä määrä mäkäriä ja paarmoja. Helvetin helvetti. Kilometri toisensa jälkeen taittuu pölyävää mönkijäuraa. Kurkkua kuivaa ja käsi väsyy jatkuvasta koivunoksan heiluttelusta ja oman ilmatilan turvaamisesta. Olen fyysisesti ja henkisesti jo puolilta päivin valmista kauraa. Onneksi tänään on vain 6 km marssi seuraavalle koskialueelle.

Puolivälin taukopaikaksi kaavailtu puropahanen ei ollut hullumpi. Sen ylitti silta jolle tuuli pääsi hieman puhaltelemaan. Siitä olisi voinut ottaa kuvankin, mutta kamerat olivat viimeisenä mielessä. Sillan alla uiskenteli ihan hyvän kokoinen eväkäs jota Meka pienen maanittelun jälkeen jaksoi yrittää lipalla. Lippa osui kalaan ja kala meni pois. Niin mekin.

Yllättävän nopeasti kuulimme kosken kohinaa. Kyseessä oli koskijakson ensimmäinen spotti mihin meidän ei ollut tarkoitus pysähtyä, vaan jatkaa koskelle numero kolme. Näin pystyisimme illalla kalastamaan suuremman alueen ilman rinkkoja. Rautaisesta plänistä huolimatta teki mieli pysähtyä kun oli niin kamalaa. Jatkoimme kuitenkin kohti Oagguvarria... Olisi ollut ehkä fiksumpi vaan luovuttaa...

Viimeiset pari kilsaa olivat vielä entistäkin raskaammat hienoisen ylämäen ja koivikon vuoksi. Oikeasti, ei voi olla +30'C tunturissa ja näin monta päivää putkeen. Hiki ja tuulisuoja lisäsi lentävien perkeleiden määrän aivan uusiin sfääreihin. Plänin mukaisesti Oagguvarrin kohdalla lähtisimme jokivarteen muuta maastoa korkeampaa kannasta pitkin. Kartan mukaan pääteltynä tämä kannas olisi ollut jo hieman vapaa koivikosta. Vaan eipä ollut. Päätimme silti toteuttaa plänin, joka osoittautui virheeksi. Kannas oli saatanan risukkoinen paska, toki mukavaa hiekkamaata, mutta silti jatkuvaa ylös-alas pomputusta. Jouduimme antamaan periksi läpimääsemättömän risukon vuoksi ja palaamaan pääväylälle. Vesi oli loppumassa ja jämät olivat kiehumispisteessä sekä räästä limoittuneena pullossa. Kuin vatsahappoa joisi. Oli pakko jatkaa kannaksen alle kunnes koivikko loppuisi ja suunnata siitä joelle, vaikka matkaa tulisi enemmän. Koivujen loputtua näimme silmänkantamattomiin kuoleman hiekkakenttää eikä joesta merkkiäkään. Jätimme rinkat polun varteen ja lähdimme vesipullojen kanssa katsomaan että mitä helvettiä nyt taas tapahtuu. Saavutimme hirmuisen hiekkadyynin ja oletimme joen olevan sen takana. Vaan eipä ollut, vaadittiin vielä pari dyyniä. Mikä perkeleen madonreikä nyt vie Skandeilta Saharaan? Ilma väreili kuumuudesta dyynien päällä ja oli aivan tuuletonta. Mieleen tuli väkisinkin "The spice extends life. The spice expands consciousness. The spice is vital to space travel." Mistä, mistä sitä maustetta nyt saisi kun tarvitsisi kovasti? Että mä olin väsynyt... Ja jotta homma menisi pelisääntöjen mukaan niin jokipenkat olivat 45 asteen kulmassa, risukkoiset eikä telttapaikkaa missään. Jalat veteen, sormi nenään ja itkua tuhertamaan kiven nokkaan. Sitten pullot täyteen vettä ja rinkoille läpi Saharan. Taas olisi voinut jotain kuvia ottaa, sillä maisemat olivat todella, todella hienot. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.

Kaikki mahdolliset vitutuspillerit naamaan ja mököttämään.
Rinkoilla olin niin naatti etten jaksanut tehdä mitään päätöstä seuraavasta toimenpiteestä (en muista näin käyneen ikinä Lapissa). Istuin hiekassa ja pyörittelin päässäni "Warst du mal in der Wuste? Das ist zum Kotzen da. Das ist so heiss, dass dir dauernd der Saft runterläuft. Du schmilzt weg wie Butter... Die Wuste ist scheisse!" Linkkikin löytyi näemmä. Tilanne oli niin absurdi, että minua rupesi jo vähän pelottamaan että mihin tämä kaikki vielä johtaakaan... Järjellä ajateltunahan meillä ei ollut mitään hätää, varusteet kunnossa, muonaa riittävästi, tulentekovälineet ja joki kilometrin päässä. Mutta silti... Ymmärsin ensimmäistä kertaa muutaman ystävän hajoamisen Lapissa yksinmarsseilla. Ja tiesin että nyt oli tehtävä jotain. Niinpä aloin selittämään expeditionille Sounds Like Fart -taideteoksia, kuten Nipsu ei tahdo pysyä housuissaan sekä Ass Ketchupin seikkailut. Se kevensi tunnelmaa ainakin hetkeksi. Lopulta näitä pätkiä toisteltiin koko loppureissun ajan kun oli vaikeaa (lue: 24/7).

Meka sitten lopulta totesi, että jatkakaamme Laireguokan Renvakstugalle jonka kartta väitti olevan "öppen", johon Suur-Säkki että kuinka saatanan pitkä matka semmoiselle pömpelille on? Itse asiassa tupa näkyi jo pienenä piskuna kaukaisuudessa ja Meka arvioi kartalla matkan olevan 2 km. Itse olin mitannut matkan neljään kilometriin mutta en jaksanut asiasta mitään kommentoida. Eipä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä joten samapa tuo.

Taistelimme tiemme mökille ja kun se teeman mukaisesti oli (a) paska, sekä (b) ilman juomapaikkaa, jatkoimme edelleen eteenpäin ja vihdoin jokirantaan jossa oli kutsuva ja tasainen hiekkasaari. Sinne pistimme leirimme ja nauroimme hysteerisinä kuinka saatanan tyhmä sitä ihminen voi ollakaan kun itsentä tämmöisiin paikkoihin änkee...

Sitten huomasin että leiriranta näyttää pirun hyvältä kalapaikalta. Heitin kerran ja tälli, toinen kerta ja hyvä harri ylös, kolmas heitto ja hyvä taimen ylös. Jåhan nyt...

Yllättävä onnistuminen!
Ja sitten alkoi tapahtua! Valtavia harreja ui ylävirtaan tonnikalapopulaation tavoin. Pienimmät puolimetrisiä, vähintään seitsemän rivissä. V-O-I-J-U-M-A-L-A-U-T-A! Joen pinta näytti kuohuvalta perunakattilalta jatkuvan pintomisen vuoksi. Suur-Säkki lennätti pintaperhon hotspottiin tyylikkäällä heitolla ja harri hyväksyi kuuden michelinin tarjoilut. Seurasi ankara väsytys, jota seurattiin uskaltamatta hengittää. Harri saatiin parin metrin päähän rannasta ja voi jummi jammi kun se oli iso... en ole ikinä nähnyt sellaista jouluporsaan ja sukellusveneen sekasikiötä. Super-recordi kuitenkin häiriintyi tästä yleisöstä ja pamautti siimat Suur-Säkin silmille. Kyllä sapetti. Varsinkin kun harrit jatkoivat pintomista mutta nyt ei mikään kelvannutkaan enää...

En pystynyt enää juomaan jokivettä. Tänään oli mennyt alas arviolta 8 litraa mikä ilmeisesti oli maksimi. Mutta viskiä tuntui vielä uppoavan.

Yritimme ottaa päiväunet teltoissa ja virittelimme mitä erikoisempia ratkaisuita, jotta teltat imisivät jokaisen mahdollisen tuulenvireen läpivedoksi. Hilleberg Nallo GT3 oli selvästi heikompi majoite tässä aavikkohelvetissä kuin poikien Fjällraven Akka 3, jonka sai pätevästi auki sieltä sun täältä. Tai sitten olin vain kateellinen. Olisin antanut todellakin puolitoista valtakuntaa kun olisin saanut oman Eureka Spitfireni tänne mukaan ja nukkunut pelkällä hyttysverkolla ilman päälirättiä. Nukahdin vihdoin toviksi kun ymmärsin laittaa alastoman vartaloni suoraan telttapohjaa vasten ja itseni päälle Kaira Extreme -alumiinipinnoitetun alustan.

Heräsin määrittelemättömän ajan kuluttua. Katsoin keskivertokarvaista rintakehääni ja huomasin hikipisaroiden vierivän kylkiä pitkin telttapohjalle. Olo oli kuin saunaan nukahtaneella. Ja taas alkoi "Warst du mal in der Wuste? Das ist zum Kotzen da. Das ist so heiss, dass dir dauernd der Saft runterläuft. Du schmilzt weg wie Butter... Die Wuste ist scheisse!" Ja se todellakin tuntui siltä kuin liha sulaisi luiden ympäriltä ja valuisi maahan kuin voi. Pakko päästä ulos. Ulkona pääni oli usvainen enkä päässyt polviltani ylös. Oikeasti. Mitä Vittua!? Epäilin tämän olevan se paljon puhuttu lämpöhalvaus. Syöksyin kohti jokea konttaamisen ja juoksemisen välimuotoa ja revin samalla vaatteita pois päältäni. Kymmenen minuutin uimisen jälkeen olin taas kunnossa ja etsin rinkasta viimeisen pussin Hartsporttia ja sekoittelin sitä litraan vettä erittäin säästeliäästi. Litra upposi yhdellä hörpyllä.

Testasimme Reiterin lihapullia ja perunamuusia. Melkoista kokkailua se olikin. Työlästä, mutta ihan hyvää cayennepippurin kanssa. Sitten yritettiin vähän kalastaa. Sain muutaman todella kovan tällin läheisen kosken loppukuohuista, mutten ollut oikein skarppina. Sitten käveltiin saarella ympyrää, koska ei oikein muutakaan voinut tehdä. Joskus taas nukuttiin.

Meigän uskollinen Lidl perhosetti (testimenestyjä) tositoimissa. Kyllä perhoa pitää vartti jaksaa Lapissa heittää! Huomaa myös kahluulahkeet tarinan jatkoa varten!
Heräsin ja menin katsomaan mitä Suur-Säkki ja Parta-Antti puuhastelevat jokirannassa. Perhoon oli tarttunut rapia puolimetrinen harri ja se tuli tällä kertaa ylös. Päätimme syödä kaikki saaliskalat kerralla. Lohikalaa suolalla, lohikalaa jallulla, lohikalaa viskillä. Sitten taas pyörimme ja nukuimme. Sitten alkoi ukkostaa. Tämä tasainen saari ei välttämättä taas ollut paras paikka pitää myrskyä.

Imekää siitä!
Päätimme lähteä vankilasaarelta. En tiedä minä päivänä ja mihin kellonaikaan. Mutta lähdimme pois. Kilometrin kävelyn jälkeen alkoi sataa ja tuli yllättäen aivan helvetin kylmä. No ei sovi valittaa vaikka ripeällä kävelytahdillakin vähän viluttaa. Muutamien tuntien päästä Suur-Säkki alkoi ontua ja irvistellä pahan näköisesti. Vanha polvivamma. Joskus asiat vaan voi mennä jatkuvasti kuralle.

Miiikäs keli tämä tällainen nyt on? :D
Päätimme jäädä keräämään voimia Pältsastuganille. Tai ei siinä mitään päättämistä ollut kun Suur-Säkki ei pystynyt juurikaan kävelemään enää. Kivut olivat kovat, sillä ylämäkeen astuessa hänen silmänsä pyörivät kuin mielipuolella ja naama vääntyi kovaan irveeseen. Juuri kun teltat piti pystyttää, alkoi yllättävä rankkasade. Ymmärsin sanonnan "sataa kuin saavista kaataen". Rinkan sadesuoja oli unohtunut auton hanskalokeroon, mutta olihan Mammotin Heron Pro vedenkestäväksi speksattu. Siitä huolimatta kaikki vaatteet, makuualusta ja vähän untuvapussikin oli märkinä. Söin kaikki suklaat. Syötiin jotain muutakin. Ehkä juotiinkin.

Nyt on varmaan yö kun joki savuaa. Savua on mukissakin.
Jonkun aikaa nukuttuamme lähdimme yrittämään Duoibalin yli. 15 kilometriä erittäin vaativaa maastoa. Suur-Säkki oli ottanut jotain kovia rappeumalääkkeitä Parta-Antin varastosta ja toivottiin niiden tepsivän. Päätin kuitenkin polttaa kahluulahkeeni, jotta saisin rinkkaan Suur-Säkin tavaroita. Muutkin ottivat.

Aitoa, suorastaan pirskahtelevaa iloa ja riemua Pältsastuganilla. Suur-Säkillä menossa vika tupakki, minä jo ehdin kahluulahkeeni polttaa. Kaikki valmiina siis Duoibalia varten.
Matka Duoibalin yli oli hyytävä. Tuuli puhalsi vaakasuoraan vesitihkua. Näissä korkeuksissa vesi tuli jo jäätävänä sateena joka sekä kasteli että kylmetti pahasti. Sumu ja usva peittivät näkymät ja suunnistus oli vaikeaa. Maasto oli pelkkää louhikkoa eikä yöpyminen juurikaan tullut kysymykseen välillä. Laskin perillepääsyn todennäköisyydeksi 25 %. Mutta useita tunteja myöhemmin olimme Suomen puolella, Kilpisjärven rannalla. Against all odds. Hengissä perillä, vaikka aika pahasti siipeen saaneina.

Nukuimme tuvassa, joka oli täynnä hyttysiä. Kai se oli kosto siitä ettei siellä olisi saanut nukkua (mikä saakelin tupa sellainenkin on!?). Neljän aikaan yöllä pystytin teltan pihalle, koska nukkumisesta ei tullut mitään. Pystytyksen aikana satoi vettä kirkkaalta taivaalta. Ei paljoa enää hetkauttanut tämä melko mahdoton sääilmiö.

Seuraavana päivänä matkasimme Malla-laivalla Kilpisjärvelle, ostimme kaikenmoista namiskuukkelia kaupasta ja tykitimme Tornioon hotelliin. Siitä tuttuun tyyliin Turkinpippuriin syömään ja sitten kaljalle Pikku Berliiniin. Ei tahtonut oikein kaljakaan maistua. Katsottiin puhelimesta Nipsu ei tahdo pysyä housuissaan sekä Ass Ketchupin seikkailut jotta koko expeditio tiesi millä olin pelastanut tilanteen. Sitten menimme nukkumaan ja vannoimme ettemme koskaan enää tulisi Lappiin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti