maanantai 24. lokakuuta 2011

Prologi II

Olin päättänyt, että blogissani pärjätään yhdellä prologilla, mutta toisin kävi. Ensimmäisessähän ei oikeastaan perehdytty niihin syihin, jotka ovat johdatelleet minut syvälle eräharrastukseen ja lopulta tarinoideni jakamiseen. Tänään minulla on ollut oiva tilaisuus muistella ensimmäisiä eräkokemuksiani huonekalujen kasailun yhteydessä (sehän ei hirveästi vaadi aivokapasiteettia ja ajatus lentelee missä sattuu - luojan kiitos).

Kirjoittaminen on kuitenkin nyt yllättävän vaikeaa, sillä ensimmäiset muistot ovat hyvin epäselviä häivähdyksiä. Ensimmäinen näky on tiheä "papinkullimetsä", joka ylettyy korkealle pääni yläpuolelle. Miehellä ei ole mittaa vielä paljonkaan. On jo selvästi syksy, sillä ilma on raikas ja kylmä, joku voisi jopa kuvailla sitä raa'aksi. Kenties ensilumikin on jo satanut aamuyöllä ja jäätyneet ruohot narskuvat kenkien alla. Ilmassa leijuu lempituoksuni, eli täysin hajuton aamuinen pakkasilma, joka nenän kautta hengitettynä täyttää pään joka sopukan ja saa ajatukset kirkkaiksi. Ajatukseni katkeavat kuitenkin tähän ja loikkaavat kosken rannalle. On edelleen myöhäinen syksy ja ensilumi on satanut, mutta ilma on märkä ja kostea, lumi on loskaista ja käteni kohmeiset jäätävästä vedestä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä päivämäärä on 16.11. Nykyään olen kuitenkin niin mukavuudenhaluinen, että pakotan mieleni takaisin ensimmäiseen näkyyn.

Jo "papinkullimetsässä" olin haistanut toisenkin lempituoksuistani ja hakeutunut vaistomaisesti sitä kohti. Kuusimetsän reunasta kohoaa odotetusti pieni savukiehkura, jota isä on sytyttelemässä. Säntään makkaranhimoissani nuotiolle. Syömisen jälkeen tuijotan pitkään ja hartaasti nuotioon, silmäni sumenevat ja ajantajuni katoaa. 

Epämääräisen ajan kuluttua nuotio alkaa pihistä äänekkäästi ja säpsähdän hereille. Nuotio on uponnut jäähän ja on sammumassa, kahvipannunikin on valutellut vettä jo tovin liekkeihin. Lisään nopeasti kahvinpurut ja kiehautan vielä kerran ennen nuotion täydellistä sammumista. Revennyttä eturistisidettä kolottaa kylmä. Kahvia siemaillessa jää paukkuu uhkaavasti ja nuotion sulattamaan lammikkoon ilmestyy railo - on niin myöhäinen kevät, että rannat ovat jo sulat ja tiedän talven viimeisen pilkkireissun olevan pikkuhiljaa ohi. Kylmä puistatus väräyttää selkäpiitäni kun lähden tallustamaan kohti rantaa. Näissä maisemissa on paljon karhuja, enkä haluaisi enää törmätä niihin äkäisimmillään, lumisen maan aikana.

Pakotan itseni takaisin lapsuuteni nuotiolle, mutta sieltäkin on lähdettävä. Lämmin koti on mukava paikka kaikkine leluineen ja peleineen, mutta silti mietin kuinka pitkään metsässä voisi oleskella omin avuin ja kenenkään huomaamatta. Vesipisarat tippuvat kuusien oksilta ensilumen sulaessa ja kengistäni jää selkäni taakse ruskeat jäljet katoavaan ohueen hankeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti