Erä Outdoor kenttälapio laakista paskaks

Aikaisemmin tarinoin ostaneeni Erä Outdoor kokoontaittuvan kenttälapion, eli suomeksi Fiskars-kopion, kympillä. Sillä raaputtelin vähän kallionvälejä ja hyvin toimi.

Tänään otin lapion uudestaan käyttöön parin kuukauden tauon jälkeen ja huomasin, että kaikki mahdollinen oli alkanut ruostumaan ja käyttö ei enää onnistunut. Noh, ruoste pois, öljyä suojaksi ja kuopsuttelemaan vähän kevyesti nurmikkoa kasvimaan tieltä. Varsi taipui paljon enemmän kuin ekalla testikerralla ja jo pian kuuluikin NAPS ja lapio oli palasina.

Ei näin...

Ehken siis suosittele kyseistä tuotetta... Jos hajoaa nähdessään kurjan nurmikon, niin mitenköhän käy poteroa kaivaessa :)

Ongella 920 päiväisen kanssa

Meidän perheeseen syntyi juuri pieni tyllerö (joka kasvaessaan tulee kultavaltaukselle tekemään naisten töitä, eli kokkailemaan ja parsimaan). Vanhempi mukula, nyt 2.5 vuotias, kasvoi yhdessä yössä isoksi pojaksi ja päätettiin aloittaa kalastusharrastus, siihen kun tuntuu intoa olevan iltasatujen perusteella. Läksimme siis Motonettiin ihastelemaan kalaromuja. Viksusti kiersimme kalliit Angry Birds -onget ja ostimme samalla rahalla 3 kpl samoja onkia ilman linnunkuvia. Eihän tässä lintumettällä oltu. Lisäksi hommattiin kolme kilpaonkikohoa, ohutta siimaa, pieniä koukkuja, painoja etc. Meidän perheessä ei kukaan, eikä koskaan, kalasta millään huoltoasema-punavalko-tatilla. Kun tehdään niin tehdään kunnolla, got it?!

Sitten mentiin takapihalle ja pistettiin kaupunki-idyllisen pihamme tarkoin varjeltu nurmikko matomaaksi. Oltiinhan tosiasioiden parissa ja puutarhanhoito oli aivan toisarvoista. Sitten onget kasaan ja Liessaareen katsomaan mitä kalaa Lohjanjärven rantavesissä liikkuu.

Katu-uskottavuutta löytyy heti.

Vanhempi oli aika pätevänä paikalla, totteli kaikki käskyt ja pysyi paikallaan. Tihkutti hieman, mutta puun alla oli kuivaa istuskella. Mato koukkuun, parahultainen syvyys ja kohon tasapainotus ja sitten koho alkoi jo elää. Ei poika ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta nostaessa elämän ekaa särkeä ylös alkoi tulla ahaa-elämystä. Särki pönttöön ja nyt alkoi tulla käskyä toiseen suuntaan. Onki piti saada äkkiä "ve-teen, ve-teen" ja "lissää, lissää kalaa" sekä "ei isi, mon" (eli ranskansuomeksi, "isi ei saa pitää onkea vaan minä pidän", toim. huom.). Asia kunnossa.

Eka särki!

Reipas kolmisatanen lahna oli jo sen verran kova vastus että nostamisessa piti jeesata :) Yhteensä nuija onki parit särjet, parit lahnat ja pienen ahvenan. Malttoi onkia 45 minuuttia. Kalat tietysti kotiin 60L rakennuspalju-akvaarioon ja naapurin mukulat katselemaan ylpeän pojan saalista.

Tätä lahnaa piti jo väsytellä kahteen pekkaan!

Eka ahvena, ei vielä koolla pilattu.

Yllättävän pienen pönkelön kanssa voi kalastaa aivan täysiverisesti. Ottakaa onkeenne ja menkää kalaan - ja muistakaa kunnon välineet, kuten aina kalastaessa!

Lahnaa pukkaa...

Enneunessa Halti Vaelluskupoli 4

Jo vuosia olen himoinnut Haltin Vaelluskupoli nelosta. Tarkempaa syytä en tiedä, mutta ostos on aina jäänyt tekemättä yli 100 euron hinnan vuoksi. Tänään menin päiväunille ja heräsin välittömästi enneuneen, jossa Vaelluskupoli 4 oli -50% Prisman poistomyynnissä. Hyppäsin auton rattiin ja hain Prismasta teltan odotettuun 59 euron hintaan. Näin se menee.

Ne jotka eivät tätä telttaa tunne, niin muutama sana: Vaelluskupoli on nimetty kekseliäästi ominaisuuksiensa mukaan: se on teknisesti kupoli ja suunniteltu vaeltamiseen! Vaelluskäyttöön teltta sopii kahdesta syystä: se kestää paremmin tuulta kuin normaalit kupolit, koska on oikeastaan ellipsin muotoinen, ja toisaalta se on varsin kevyt, Haltin mukaan 3.9 kg. Juuri paino erottaa VK4:n muista 100 euron markettikilpailijoista, eli lähinnä McKinleyn Dakota/Ranger teltoista, jotka pyörivät 4 hengen malleina 5-6 kg tienoilla. Näistä syistä, sekä kohtalaisen hyvästä suoriutumisesta johtuen, VK4 on nauttinut jonkinmoista suosiota ja jopa kulttistatusta vuonna miekka ja kilpi. Suosiosta kertoo tietysti parhaiten se, että teltta on ollut markkinoilla jo varmaankin 15 vuotta.

Oma tavoitteeni oli hankkia vain perhe-kaveri-vara-majoite, joka olisi luotettava ja järkevän painoinen, muttei kuitenkaan sitoisi turhan suurta rahasummaa maatessaan käyttämättömänä varastossa vuosi toisensa perään.

Ensimmäisenä tietysti katsottiin VK4:n tarkka massa. Yllättäen se painoi vain 3651 grammaa, sisältäen vielä hieman ylimääräistä tilbehööriä sisällä. Näin ollen teltta tarjoaa hintaansa nähden varsin kevyen majoitteen kolmelle, 1.2 kg per pläsi. VK4 on myös järkevän kokoinen pakattuna.

Joskus paino ilmoitetaan yläkanttiinkin!

Pakkauskoko ja mittasuhteena pakollinen pystytys-Santtu.

Pystytysohjeita ei paketissa ollut, mutta kupoli nyt on niin yksinkertainen ettei opasta tarvitse. Itse asiassa pystytys vaati silti muutaman trial-and-error tapahtuman, sillä kupoleita ei ole tullut sattuneesta syystä kasailtua modernin ajan piirissä.

Vad helvete?!

Noh, ensin sisäteltan kulmakiinnikkeet kiinni ulkotelttaan, sitten molemmat pitkät lasikuitukaaret kanaviinsa ja pingotus ylös, lopuksi kiiloja kulmiin ja kylkiin. Sitten pähkäiltiin minne metrin mittainen, V-muotoinen minikaari sopisi. Se meni yllättäen poikittain levittämään apsidia. Enpä ole tällaista ratkaisua ennen nähnyt, mutta se selittää osaltaan keveyttä. Tavallisestihan apsidikupoleissa käytetään omaa maasta-maahan pingotettua kaarta levittämään eteistä auki (esim. McKinley Dakota). Apsidin levityksen jälkeen vielä sisäteltta kiinni ulkoteltan kattoon, pientä säätöä ja majoite valmis.

Tässä se nyt on, ilman päällikankaan pingoitusnaruja.

Ihmetystä herättänyt "apsidin levitys V-kaari".

Eureka Spitfire Soloon tottuneena tilaa oli kuin tyhjässä yökerhossa. Avaranpaikankammohan tuolla tulee!

Seisoskellen laitetaan vaatteet kuivumaan... Tilaa on...

Koska käyttötestiin ei ole vielä päästy, totean ominaisuuksista erinomaiseksi painon ja tilat. Pidän myös erityisesti katossa olevasta isosta ventilaatiosta, tosin pelkään että kovalla tuulella saattaa vesi tulla sieltä sisälle (tosin tämä ei ole mikään avotunturi-myrskymajoite muutenkaan). Apsidi on tyypillisen (epä)tilava kupoleille, muutamia rinkkoja kyllä mahtuu tiukasti. Materiaalit näyttävät samoilta kuin perinteisessä Cavityssä, jonka isoin ongelma oli pohjakankaan huono kesto sekä pingoittuminen ja saumojen repeily nurkista. VK4:n sisäteltan saa onneksi niin löysäksi että pohjaan ei tule jännitteitä ja kestävyys on varmasti aivan eri magnitudia. Ehkäpä tähänkin silti voisi tehdä pressusta lisäpohjan. Isoimmat miinukset annan takaseinän kiilapaikan puuttumisesta, hetken mietin jopa valmistusvirhettä. Nyt irtonainen päällikangas lerpattelee muutaman sentin eikä telttaa saa aivan täydellisesti pingotettua persuksesta. Apsidiin olisi voinut tehdä myös toisen oviaukon, jolloin koko eteisen olisi saanut auki hellepäivinä tai rinkkoja säätäessä.

Tästä jättimäisestä kota-tyyppisestä ventilaatiosta mä pidän!

Hämeenkangas syksyllä 2008

Seuraava kovalevyn löytö on syysretki Hämeenkankaan harjumuodostelmalle Katin, Annan ja Römpsän kanssa. Kyseinen ulkoilualue on ehkä hienoin palanen Satakunta-Pirkanmaa välistä valtavaa harju-kangas-kompleksia. Pohjoiseen samantyyppinen maasto jatkuu kymmeniä kilometrejä Pohjankankaana, armeijan kieltoalueena. Ne ketkä Pohjankankaalla käyvät paukuttelemassa, kutsuvat sitä "Siperiasimulaattoriksi", koska lumi pysyy maassa jopa viikkoja pidempään kuin lähimaastoissa. Hämeenkankaalla ei ole samaa viilentävää efektiä, vaikka sillä sijaitsee Satakunnan korkeimmat paikat. Harjumaisemat jatkuvat Itään Tampereelle asti, tosin matalampina ja pirstaloituneina.

Perinteinen Hämeenkankaan valloitus alkaa Jämin lentokentältä ja keskittyy nimenomaan tämän korkeimman harjualueen patsasteluun. Ulkoilualue on kuitenkin paljon laajempi, jatkuen aina Kankaanpään keskustaan asti. Koska emme olleet kaukopartiossa, aloitimme mekin Jämiltä ja kiipesimme heti Soininharjun päälle. Täältä jatkoimme Koivistonharjulle. Koko matkalla on paljon helppoja polkuja, joista kannattaa valita jyrkimmän harjuseinämän yllä kulkeva maisemaura ja zoomailla maisemia etelään. Matkalla on myös ääretön määrä laavuja.

Soininharjun jyrkällä eteläreunalla.

Tanssaava puu.

Maisematyyppiä loivemmalle pohjoisrinteelle.

Erittäin suuria laavukomplekseja löytyy.

Koivistonharjun main issue on järkyttävän iso suppamuodostelma, eli pyöreä reikä maassa, johtuen hiekkaan jumittuneen jäävuoren sulamisesta. Nimeltään paikka on Koivistonvati, armeijaslangissa "Motivaatiomonttu". Näiltä alueilta näkee myös maisemia pohjoiseen, pääasiassa Jämijärvelle.

Koivistonharjulta nälkee jo pohjoiseen, Jämijärvelle. Jostain syystä supan kuvausta ei harrastettu, lieneekö ollut niin haastava kuvauskohde.

Laskeuduimme alas harjulta Koivistonvadin kohdalla ja jatkoimme sopivia polkuja pitkin Mielahden uimarantaan. Uimarannan viereen laskee parhaimmillaan metrin levyinen puro, joka purkautuu maasta vain muutamia satoja metrejä ennen uimarantaa. Voitte uskoa kuinka kivaa on uintireissulla eksyä puron suulle ja tuntea lämpötilan dramaattinen lasku 20'C --> 4'C :)

Lähdepuro matkalla Jämijärveen uimareiden tunteita viilentämään.

Meindl Tunturisusien vesitesti Mielahden uimarannassa.

Uimarannalta pitää palata hetken matkaa takaisin tulopolkua, jotta pääsee takaisin harjun juurelle ja polkuverkoston piiriin. Tässä vaiheessa ehdoton must on käydä tsekkaamassa valtavat Uhrilähde ja Kylmänmyllynlähde. Näille löytyy polut maastosta sekä kartasta, mutta virallisiin reitteihin ne eivät kuulu jostain syystä.

Kaikista fasiliteeteista valitsimme syrjäisimmän ja askeettisimman kyrsän paisteluun.

Polkua lähteille.

Uhrilähteen eräs patteristo. Lähdelammesta näitä löytyy useita.

Erittäin iso Kylmänmyllynlähteen pulputin.

Hypnoottista ja alati muuttuvaa taidetta.

Lähteiden jälkeen lähdimme Niiniharjunvadille, joka tunnetaan taas kerran "Motivaatiomonttuna", mutta myös Jämin laskettelurinteenä. Kiipesimme takaisin harjun päälle ja edelleen lähtöpisteeseen Jämille. Viimeinen missio oli näkötorniin kiipeäminen. Käveltävää oli kertynyt 12 km.

Niiniharjunvati, eli suppa, pilattu täysin hyödyttömällä hiihtohissillä.

Näkötornista etelään.

Näkötornista pohjoiseen.

Hämeenkangas tarjoaa poikkeuksellisen komeat maisemat ja monipuolisen paketin koko Etelä-Suomen mittapuulla. Omaan makuuni paikka on kuitenkin liian leirikeskustyyppinen, koska harju on rakennettu täyteen fasiliteettia. Toisaalta fasiliteetit mahdollistavat suurta suklaata jos alueen läpi kulkee kaukovaelluksena (Kankaanpää-Tampere) tai haluaa tutustua talvivaellukseen pätevissä maisemissa. Jämille myös pääsee autolla säässä kuin säässä. Jämin kentältä saa myös kahvia ja purtavaa, käsittääkseni ympäri vuoden.

Askolan hiidenkirnut

Tietokoneen vaihtaminen on metkaa puuhaa. Kuvia siirtäessä (tai enemmänkin sitä kuvien sekamelskaa järjestäessä) pomppaa esiin kaikkea vanhaa ja jo unohdettua. Olen näemmä käynyt Askolan hiidenkirnuilla joskus vuosituhannen alkupuolella. Kuvia katsellessa välähtää, että sehän oli poikkeuksellisen hieno mesta, eli käykää jos ohi ajelette!

Ogrus.

Muutaman Jarskin mentävä kirnu.

http://www.hiidenkirnut.fi/

Kenttälapioimassa

Kummallista tämä bloginpito taas, otetaan taukoa kuukausitolkulla ja sitten hypätään ihan eri teemaan kuin ennen. No siinäpä kärsitte. Eipä tässä oikeastaan kummempia saarnoja, kuin että ostin kenttälapion Motonetistä hintaan 9.90 €. Tyypillinen Fiskars-kopio, eli kolmiosainen ja saa lapioksi sekä kuokaksi. Painoa on 950 grammaa ja kesti ihan hyvin rapautuneen kallion ronkkimista. Kivien vänkäämisessä tuntui Fiskarsia enemmän kimmoisuutta, mutta eiköhän tuolla nyt päiväretkiä tee...

Koekuoppa.

Olin näytteenottopisteen kallion rankannut jo kartalla sekä maastossa paskaksi; juoksulenkeillä ei ole näkynyt mitään mielenkiintoista kivenmurikkaa polun varressa. Vaan kun on aikaa vähän niin sitä on vaan mentävä lähelle. Yllättäen vaskoolista löytyi kuitenkin paljon kvartsia ja hieman raskasta mustaa hiekkaa. On sekin jotain!

Käsivarren välituntureilla - Toriseno 7/2008, osa 2

Kas, 10 000 käyntiä pärähti rikki. Kiitän ja jatkan. Jos välituntureiden kalastuskarnevaalien ykkösosa on jäänyt lukematta, klikkaa TÄSTÄ!

Toriseno oli totta. Täällä oltiin, tarunhohtoisella kalapaikalla. Jalka paskana, mutta kädet kalanhajuisina. Ja nyt alkaisi kova boogie kun saisi kalastaa leiristä käsin. Päästin pojat ensin tonkimaan Torisenon alkupistettä, joka on hyvän kalapaikan maineessa. Minulla ei ollut mihinkään kiire, olinhan jo rökittänyt kolme harria aikaisemmin, nyt olisi muiden vuoro onnistua. Ja muutenkin, I'm the man biisi syntyi kun Aloe Blacc tapasi meikäläisen. Noh, Römpsä kiitti ja kiskaisi nätin harrin. Hetken päästä Teppo teki samat (oli muuten Tepon eka kala sitten junnuvuosien ja eka rasvaevällinen). Sitten mullakin alkoi jo kutiamaan paikat niin kovasti, että oli pakko lähteä virpomaan. Römpsä ja Meka olivat jyntänneet Kaskas-joen loppuliukua sekä Torisenon ekaa poolia ja Teppo Vuontiksen loppuliukua. Kaskas-joki oli kuitenkin ennen loppuliukuakin todella nätin näköinen ja kukaan siellä ei ollut käynyt joten sinne. Juuri kun olin kahlaamassa sopivaan heittopaikkaan... näin IHMISEN! Piilouduin kiven taakse ja katselin kun rinkkamies painoi menemään alavirtaan. Ei näyttänyt kalamieheltä, onneksi. Uhkatilanteen väistyttyä tulin piilostani, kahlasin pari metriä ja heitin melko kovaan koskeen, odottaen taimenta. Tulos oli 41 cm harri. Tähän on hyvä lopettaa!

Jalkapuoli saalistaja.

Eliittikumppanit.

Uuni ylikuormittui.

Mentiin koisimaan. Huomasin muuten tätä kirjoittaessa, että näillä vanhoilla reissuilla juotiin paljon vähemmän viinaa kuin nykyään. Ja kalastettiin enemmän. Oi aikoja, oi tapoja.

Seuraavana päivänä lähdettiin pienelle expeditionille Torisenon alajuoksulle isomusten kiilto silmissä. Yllättävän vaisua oli kovasta yrityksestä huolimatta. Erään kosken alta tosin pamahti sellainen pommi, että Meppsin lipan koukku vääntyi aivan suoraksi. Iso harri osaa kyllä lyödä virrassa kovan tällin ja oma vapakin oli aika jäpäkkä. Jarrua löysemmälle ja uutta yritystä. Vaan kovin on matalaa Torisenon uoma, kalat vaikea löytää ja vieheessä paskaa joka heitolla. Lopulta kalastuspäivän saldona itselle vain kaksi 38 cm harria. Se oli kallis hinta siitä että kantapää tulisi olemaan aivan saatanan liekeissä kunhan kahlauksen kylmettämä jalka heräisi taas sykkimään kipua.

It's Toriseno time!

Torisenoa harjun päältä, Tsaibman vahtiessa takana.

Syvän uoman etsintää...

Emo tuo pennuille ruokaa. Teppo esittelee vihdoin niitä ei-teknisiä kalsareita.

Jalan meiningit pelotti niin paljon että päätettiin lähteä Torisenolta kotia kohti Kaskas-joen vartta. Vaelluskenkää ei pystynyt edelleenkään käyttämään, vaan oli painettava menemään veltolla kahluusaappaalla. Myös Kaskas-joki oli hyvin kaunis ja siitä höynäytin heti kättelyssä 42 cm harrin. Valitettavasti kosket olivat pääosin täysin kuolleita, vailla mitään järkevää syytä. Oli virtaa, syvyyttä ja hyttystä. Kelikin hyvä... mikä mättää?

Kas kas, siinähän se Kaskas-joki.

Jee, mä osasin!

Hieman ennen Pitsijokea löydettiin leveä ja todella syvä niva, jossa isoja harjuksia oli pintomassa määrissä. Vaan ei kelvannut lippa tai vaappu. Laitoin perhoa peliin, mutta ennen ensimmäistäkään heittoa arvioin joen syvyyden väärin ja mulahdin munia myöden jokeen (kahluusaappaat reiteen asti). Paskat. Römpsä otti kompassisuunnan ja paineltiin Pitsijärven rannalle leiriin. Vanha tupa oli näemmä romutettu ja telttahommiksi meni. Maasto oli melko soista ja kärpäsiä pörräsi kovasti. Pitsijärvessä näytti majailevan haukia.

Tässä olisi ollut selvää kiloharria mutta kun jäbät ei huoli!

Pitsijärveltä herätessä realisoitui myös se tosiseikka, että reissulla ei enää virveliä kaivettaisi esiin eikä kalaa syötäisi. Jäljellä olisi vain pitkä paluumarssi kotiin. Nättien maisemien halki, mutta silti, loppu, finito, häämötti. Jatkoimme matkaa länteen ja tavoitimme taas pieneksi kutistuneen Pitsijoen, joka vähitellen kasvatti komeaa kanjonia ympärilleen. Päätimme edetä kanjonin päällä, koska se olisi varmempi valinta, kivikosta huolimatta. Komeata maisemaa, Tsaibma näkyi takana, Ropi vieressä. Ihastelun lopetti selästä kuuluva kova pamaus ja voimakas sivuttaisliike. Kairan halpisrinkasta hajosi toisen kantohihnan muovihärpäke. Noh, vähän kenttäkorjausta kehiin ja rinkka takaisin selkään. Parin kilometrin päästä sama toistui toisella puolella. Lisää kenttäkorjausta, nyt jo sadekuuron ryydittämänä. Korjattu rinkka oli hyvin toispuoleinen, mutta eipä se enää mitään painanut kun ruuat oli syöty ja viinat juotu.

Pitsijoen yläjuoksulla ei oikein ollut kalasettejä.

Pitsijoen kanjoni alkaa muodostua.

Tsaibma kanjonin takana kaukaisuudessa.

Ropijoella arvottiin taas välipalan, kunnon ruuan ja yöpymisen kanssa. Päätettiin vetää vain välipala ja jatkaa. Apinanraivolla ja munaravilla autolle. Tässä vaiheessa kantapää oli jo niin kipeä, että jalkapöytä piti olla poikittain astuessa. Muuten ei pystynyt kävelemään. Akkispahdan risukkoisemmassa maastossa kahluulahkeeni alkoivat repeytyä ylhäältä. Revin roikkuvia lärsäkkeitä pois ja runnoin niitä taskuihin. Olin kirjaimellisesti kävellyt kenkäni riekaleiksi. Uudet ostoslistalle.

Töppöstä toisen eteen.

Akkispahta näkyy jo.

Tahtimme oli todella kova ja suoriuduimme reilusti yli 20 kilometrin etapista ennätysajassa, vaikka nousumetrejäkin kertyi paljon. Autolla pikku härväykset ja sitten Ropisalmen kylmille suihkuille. Miksi minä saan aina vuoron vasta kun lämminvesivaraaja on tyhjä?

Meka teki saappaanvarteen terraarion.

Tornion Turkinpippuri tietysti illallispaikkana ja siitä Ylivieskaan saunomaan ja imemään olutta. Yksimielisesti päätimme tämän olleen nappireissu vaikka kilo ei rikkunutkaan harrissa. Etenkin suunnistus ja reittiarvonta olivat olleet rautaista tasoa. Valitettavasti kantapää parani hitaasti ja lopullisesti pääsin ongelmista eroon vasta vaihtamalla vaellusjalkineen saappaaksi - vuosia myöhemmin.