Duoibalin rautuvesillä 7/2014

Lappi 2014 saagan alkupisteeseen pääset TÄSTÄ.

Dagen efter aukeni aurinkoisena ja hyvin lämpöisenä. Saanan huiputtamisen ja Könkämäenon nestehukkakalastuksen jälkimainingeissa olo oli aika tukkoinen, mutta mieninki parani odotuksesta ja viimeistään siitä kun auto jäi parkkiin Kilpisjärven retkeilykeskukseen ja rinkka nousi selkään. Talsimme Malla-laivan laiturille ja tapasimme Mallan vinkeän kipparin. Hintatiedusteluihin hän esitti vastakysymyksen meno vai menopaluu, johon sanoin että meno, mutta viikon päästä paluu, johon kippari että se on 15e/hlö meno. Rahat käteen ja rinkat laivan katolle. Röhnöttäessämme Mekan kanssa sikaosastolla tuli Parta-Antti mesoamaan että menopaluusta oli muilta kyytiin tulleilta asiakkailta veloitettu 20e ja totesikin kipparille että eiköhän mekin oteta menopaluu, kyllähän toki kippari tämän remmin muistaa viikon päästä. Tähän kippari vastentahtoisena, että voi olla se norjalainen tyyppikin ajamassa, ei se teitä tunne. Johon me että kirjoita kuitti ja hän että paperi loppu. Pienen vänkyyn jälkeen kuittipaperit kuitenkin löytyivät (sekä myös kynä) ja asia saatiin pois päiväjärjestyksestä.

Mälli venttaa.

Määränpäässä puhvelilauma rymisti laiturilta kolmen valtakunnan rajapyykille. Oli puolipäivä ja olo kuin Egyptissä, saatanan kuuma. Kummallista, edellinen viikko oli ollut Käsivarressa kuuma ja sama meno vain tuntui jatkuvan. Yritettiin syödä jotain ja sen jälkeen keksiä syitä miksi marssin aloitus ei ole soveliasta ihan vielä. Aika pitkään se nenänkaivuu kiinnosti, mutta lopulta oli rinkat nostettava selkään ja lähdettävä kiipeämään Duoibalin ylängölle. Ylängön yli pääsi kahta polkua, joista valitsimme reissun startiksi Kilpisjärven puoleisen, epävirallisemman mönkijäuran. Jo kättelyssä oli selvää että helle ja raju nousu tekisivät päivästä erittäin ihanaisen.

Eka tauko. Tunturi 1, pojat 0.

Ja se nousu oli raskasta. Vartti tauon jälkeen oli jo sellainen olo että joko peräsuoli sylkeytyy tunturille tai päässä joku suoni poksahtaa. Jos vauhdissa yritti hörpätä kenttäpullosta, niin meinasi lähteä taju kun jäi pari läähätystä väliin nielaisun vuoksi. Pidettiin taukoja 30 minuutin välein ja sekin oli äärirajoilla. Mutta joka tauolla Kilpisjärvi jäi alemmas ja tunturin tuuli alkoi viilentää, vieden myös paarmat ajoittain pois. Ylängön kyttyräkin alkoi loiventua ja meno keventyä. Pidin silti sitkeästi keulapaikkaa ja rauhallista tahtia, sillä tämä päivä oli vasta alussa.

Tuskaisten metrien keruu Kilpisjärveltä. Saana naureskelee takana.

Poikkeustilanteissa nautimme myös vettä! Tunturi 2, pojat 0.

Saavutimme näköpiiriimme kaksi satulaa, joista vasemmanpuoleisesta meni mönkijäura (nyt jo hieman maastoon katoilevana) ja oikeanpuoleisesta pääsisi laskelmieni mukaan hieman oikaisemaan rautujärville. Pidimme kokousta puron varressa ja päätimme yrittää oikaisua ja lähteä uralta ei-kenenkään-maalle. Hartsportit tekeytymään pulloihin ja matka jatkui kohti oikeaa satulaa.

700 metrin korkeudesta ylöspäin oli vielä runsaasti lunta pohjoisrinteillä.

Lumisokeuden varalta Suur-Säkillä oli "itse duunatut pyöriteltävillä polarisaattoreilla varustetut kalastuslasit ankariin olosuhteisiin, suojaten hyttysiltä, vedeltä sekä taistelukaasuilta".

Satulan huipulle pääsimme oikeastaan melko helposti. Valitettavasti maisema ei vastannut karttaa ja tuli pientä fundeeraustaukoa. Ja kun hiukan näyttää miettivää ilmettä, niin ryhmän valtaa heti anarkia. Meka ja Suur-Säkki luottivat intuiitioon ja lähtivät suorittamaan rivakkaa marssia oletettuun suuntaan. Minä ja Parta-Antti perässä vähän hitaammin, tutkien jatkuvasti vierasta Fjällkartta-nettitulostetta (etenkin 1:90000 mittakaava sekoitti monasti päät, kun tottunut käyttämään 1:50000). Lopulta selvisi, että olimme tulleetkin vasemmanpuoleisesta, virallisen uran satulasta ja nyt kaarsimme turhan innokkaasti kohti itää ja Kilpisjärveä. Pienestä harhailusta ja huononevasta maastosta huolimatta saavutimme tavoitellun reitin, mutta samalla manareservit olivat jo hieman loppusuoralla. Minua hieman jännitti, miten selviytyisimme edessä vielä olevasta ilotulituksesta, kipuamisesta noin 900 metrin korkeudessa olevalle viimeiselle satulalle, joka osoittautui melko lumiseksi ja jyrkkärinteiseksi. Peräänkuulutin rauhallista tahtia ja varmoja askeleita, mutta itse kukin oli jo sellaisessa soseessa että tahti oli "nopeasti ja korkealla riskillä perille". Varsinkin Suur-Säkin reservit alkoivat olla nollassa. Tyyppi on laiha "läpipasko" ja siten verensokeritkin varmasti tipahtavat nopeammin kuin meillä rasvakerroksen omaavilla tunturisopuleilla. Totuus oli kuitenkin se, että saavutettuamme viimeisen satulan, portin Duoibalin rautuvesille, oli jokaisella takki täysin tyhjä. Olimme painaneet hirmuhelteessä rapiat kymmenen kilometriä ja 400 nousumetriä alkupäivän pullantuoksuisilla rinkoilla, kylmillä kropilla ja huonoilla yöunilla. Fyysinen ja henkinen kantti oli koetuksella laskeutuessamme viimeiset kilometrit rautujärville. Luojan kiitos telttapaikka löytyi nopeasti. Mutta sitä tyypillistä "jou jou me tehtiin se" -tuuletusta ei nähty. Olimme hyvinkin vihamielisessä, tai ainakin sangen viheliäisessä ylängössä ainoina ilmaa hengittävinä perkeleinä, melankolisina ja täysin naatti. Suur-Säkki putosi saman tien höyhensaarille ja Parta-Antti seurasi perässä. Mekan kanssa päätettiin lähteä vielä skouttimaan leiripaikan rautuvedet. Meillä oli ollut kuitenkin jo lämmittely alla ja rinkat ehkä vähän enemmän ultralight kuin muilla, joten hitusen manaa vielä kupli pullon pohjalla.

Kotipesä rautuvesien ympäröimänä...

Suuntasimme ensin leirivesistön alavirran suuntaan, sillä satelliittikuvista olimme bonganneet pienen lammikon joka kuitenkin näytti todella syvältä. Totta se oli, pohja sukelsi hyvin jyrkästi pienen rantapenkan jälkeen ja vesikin vaihtui vajaan metrin levyisen puron voimin. Iltakin oli lämmin ja tuuli tyyntynyt. Pian J-Y-T-I-S-E-E! Vaan eipä jytissyt. Ei mitään elämää. Ei lippaan, ei Salmo Hornettiin, eikä mihinkään muuhunkaan. Jatkoimme puroa alavirtaan, heitellen jos jotain heitettävää oli. Seuraava lampi olikin jo matalampi ja sen jälkeen puro syöksyi ylängön reunalta tuhansia metrejä jonnekin alas hukkapiiloon. Paikka oli kuin maailman reuna. Palasimme leiriin, jossa Parta-Antti ja Suur-Säkki heräilivät. Oli aika painua leirin suurehkon pääjärven ääreen yökalastamaan ja ottaa suojakotelosta Suur-Säkin salainen ase - itse valmistettu 10 jalkainen ultalight virvelivapa. Lääninpiiska heittäen pienimmänkin vieheen mittaamattomien matkojen päähän.

Kunnioittavan ja odottavan hiljaisuuden saattelemana katsoimme Suur-Säkin Lääninpiiskan kokoamista, siimanlaittoa, vieheensolmimista ja tietysti sitä ensimmäistä heittoa. RÄKS. Palasimme juomaan leirille hieman viskiä ja lohdutin Suur-Säkkiä että Lääninpiiskanpuolikkaasta voisi tulla vielä erinomainen jigikeppi.

Pääjärveltä ei tullut rautua parin tunnin pinnistämisestä huolimatta. Vain joitain epämääräisiä tuikkeja, mahtoiko nekään olla kaloja. Mekan kanssa painoimme vielä illan neljännelle järvelle, joka oli toisesta päästä todella matala, ja taas toisesta mittaamattoman syvä. Vesi tuli suoraan jäätiköstä. Ei mitään, ei saatana mitään. Rautu on paska kala. Mutta mieli oli silti hyvä ja seesteinen. Maisema ja nämä luontoäidin syvät vedellä täyttyneet arvet todella kauniita ilman kalojakin. Kalastus oli ollut laadukasta ja kaikkemme teimme. Ainoa harmini oli kameran paskoutuminen, mutta senkin huomasin kunnolla vasta kotona kuvia purkaessa. Hieman viskiä, kylmägeeliä heittokäteen ja sitten potlojoot. Ja nukumattia ei tarvinnut kauaa odotella. Aloin ensimmäistä kertaa myös ihastella uutta superkevyttä Expedin Synamaattia. 400 grammaa äärimmäistä mukavuutta.

Seuraavana aamuna totesimme raudunkalastuksen olevan tältä erää hoideltu. Tyhjän saa pyytämättäkin, parempi mennä kurittamaan taimenta ja harjusta eteläpuoleiseen laaksoon, jossa eräs maineikas jokikin luikerteli. Mutta koska tämäkin saatanan päivä oli heti aamusta asti hellelukemissa, päätettiin aivan kättelyssä uida hyvin. Ja hyppiä pellehyppyjä. Ja syödä pekonia.

Kutkavuopion hölympialaiset. Tunturi 6, pojat 0.

Matka jatkuu TÄÄÄÄLLÄ.