lauantai 24. toukokuuta 2014

Kebnekaise 7/2006, part 3/3

Tätä painamalla pääset trilogiassa taaksepäin!

Seisoimme Kebnekaisen Kattilalaaksossa, paikassa jossa Tuolpagornin ja Vierramvaren tuntureiden välinen harjanne on matalimmillaan ja väylä sinne loivenee sellaiseen jyrkkyyteen, että kovapäisellä taviksella on mahdollisuudet möyriä ylös ilman apuvälineitä. Punaiset täplät loistivat ilkeästi törröttävissä kivissä ja jatkuivat taivaisiin, todistaen että tästä oli mentävä. Karva katseli hiljaa, toiselta puolelta kuului Koppelon hampaiden naksutus. Jos katselemme reittiä vielä minuutinkin, niin tulemme luovuttamaan. Ei oikeastaan nousun vaativuuden, vaan yllätyksen vuoksi. Tämän piti olla suklaareissu, perkele. Hikeä: kyllä, mutta vaaroja: ei. "Etsitään joku helpompi reitti, eihän me olla edes nähty täällä ketään tänään, pakko olla väärä reitti" oli kielen päällä, se oli niin tulossa jonkun suusta hetkellä millä hyvänsä. Niinpä aloin kivuta väylää ylös, tarvittaessa nelinkontin. Kivi kiveltä, rauhallisesti eteenpäin. Pian hommaan tulikin rentous ja jatkoin katsomatta taakse. Pojat kyllä seuraisivat. 15 minuutin jälkeen katsoin taakseni ja Karva olikin melko lähellä minua, Koppelo hieman taaempana. Sitten alkoi kuulua ylhäältä ryminää ja päänkokoinen kivi lensi ohitseni. Pojat olivat onneksi toisella puolellani ja kivi ohitti heidät jo kaukaa. Matka eteni. Ja lopulta olimme Tuolpagornin ja Vierramvaren välisessä satulassa. Fiilis oli sellainen että paha meitä on enää yrittää pysäyttää. Kehuimme hetken toisiamme, syötiin rusinoita roppakaupalla ja jatkettiin kohti Vierramvaren huippua. Mutta kukaan ei varmasti halunnut enää tätä pahempaa nousua, ja myös paluumatka tästä alas muljautti vatsanpohjaa kun viimeisen kerran vilkaisi taakseen.

"PANEE PANEE"
Pojat tikkaa Vierramvaren kylkee...
Vierramvare on 1711 metriä korkea itsenäinen huippunsa. Jotta pääsee Kebnekaisen päälle, pitää runnoa sen yli, laskeutua takaisin Kebnen ja Vierran väliseen homo-satulaan ja kerätä sitten kadotetut, loputtomat metrit takaisin ja vielä kivat 400 metriä bonusta että saavuttaa Ruotsin katon. Siksi Vierramvaren huiputus ei juurikaan kirvoittanut tuuletuksia, kuten se olisi pääkohteena varmasti tehnyt. Edes kuvia ei otettu. Haista paska Vierramvare. Yli vaan ja alas, ns. homo-satulassa kenkien kastelu ja lounasta napaan ja viimeinen rypistys Kebnekaisen huipulle. Ja se kiipeäminen oli sellaista transsia. Vasen reisi ylös, oikee reisi ylös. Niin kuin koko päivänä. Uudestaan ja uudestaan. Ja sitten kuin tyhjästä tuli lumi, pakkasukon viimeinen linnoitus, jota ei aurinkokaan voi valloittaa (mutta ilmastonmuutos voi). Ja sitten tuli Kebnekaisen Sydtoppen. Ja se hoidettiin.
 
Ikilumen saavuttaminen, se tuntui makialta!
Ja Kebnekaisen huipun näkeminenkin oli aika jees!
Ja Kebnekaisen huipulta oli oikein jees jees katsella! Jonkun väitteen mukaan huipulta näkee ~10% Ruotsin maa-pinta-alasta.
Mää ja Kebnekaise vuoden 2006 korkeudessa (2104m). Ilmastonmuutos on pitänyt huolen siitä, että huippu on jo alle 2100m, sorry vaan jotka ette ehtineet...
Glunk glunk glunk! Mutta vain lääkkeeksi, sillä horjahduksesta seuraa helposti 100 metrin vapaapudotus.
Pääsi Karvakin huipulle...
... ja Koppelo!
Huipulla ei tietysti kauaa kylmässä ja tuulessa hengattu, vaan aloitettiin paluumarssi. Hetki mentiin endorfiinin voimilla, mutta hyvin nopeasti tuli ankeus puseroon, alkoi väsyttää, viluttaa jne. Kävin jommassa kummassa Kebne-stugassa vetämässä tykit alle ja uudet kengät jalkaan. Laskeutuminen oli rankkaa, koska energiavarastot alkoi olla finito. Onneksi sentään vähän eri lihaksia tuli kuormitettua. Pojat tulivat aika rauhallisesti alas, mutta meikäläistä painoi selittämätön kiire. Semmoinen pakottava tarve vaan edetä kotiin. Vierramvarren huipulla sovittiinkin sitten vastentahtoisesti, että minä menen ja muu retkikunta kerää sitten luut jos käypi huonosti. Ja minä menin. Se kamala rinne mitä niin pelättiin, se oli helppo... rinkka vaan perseen alle ja lumelle... Korvissa vaan ilmanpaineen muutokset paukkui kun tultiin alas muutama sata metriä hyvin äkäiseen.
 
Vanha kuva uudella informaatiolla... Tuo vasemman puolen hullu lumiura rinkka pulkkana. Suosittelen lämpimästi! Todistetusti kukaan meistä kolmesta ei kuollut törröttäviin kiviin laskun aikana!
Kattilalaaksossa katselin ympärilleni, eikä paikka ollut enää niin kaunis. Se oli kylmä ja pelottava, josta piti päästä äkkiä pois. Taisi olla verensokerit jo aika alamaissa itsellänikin. Se eka nousu kanjonin reunaa, mitä vähän jännitettiin, se ei ollut enää sen kummallisempi kuin luontopolku Hervannan Suolijärvellä. Pois nyt vaan täältä äkkiä, mukavaan leiriin. 12 tuntia startista saavutinkin kotipesän, pesin itseni purossa, kikkailin, söin ja lopulta Koppelo & Karva saapuivat 14 tuntia startista. Juotiin viinat ja kikkailtiin lisää. Alkoi jo naurattamaan päivän maaniset ilmiöt, eli Koppelon rinnepelko ja meikäläisen pako tunturista. Oikeastihan se ei ole naurun asia, vaan totisesti otettava signaali kropan tilasta ja siihen pitää oppia reagoimaan. Kokenut karju vetää näissä tilanteissa kunnon tauot, reippaasti vettä ja ruokaa... Kokematon jatkaa väkisin totellen synapsiensa oikosulkuja ja riskit ei-niin-hyvään-loppuun ovat magnitudeja suuremmat.
 
Loppukaneettina arvioin, että meno-paluu Kebnekaiselle Tunturihotellilta on 10 km. Oikeasti se taitaa olla 20 km ja nousumetrejäkin kertyy reippaasti yli 1500m. Kebnelle aikoville varmasti löytyy netistä pätevät kartat ja informatiivisempaakin kerrontaa, mutta tässä nyt omat ajatukseni "täysin puskista matkaan lähteneenä". Setti ei ole kevyt suklaareissu kuten meikä luuli. Se on tiukkaa tykitystä, jonne ei parane lähteä paikat paskana. Se sanottakoon, että se hirvittävä nousu, ei se oikeasti nyt kamala ole, kunhan vaan varautuu. Mutta kokonaisuutena tuo huiputuspäivä on kyllä raskas. Niin ja ottakaahan aurinkorasva mukaan. Meidän kolmikolta paloi pärstät niin että vedettiin paluumatkalla naamasta "maskit" irti.
 
Taakse jäävät nuo uljaat, valloitetut maisemat. Ehkä kukaan meistä ei koskaan enää palaa tänne. Ja vaikka palaisikin, olisiko se tunne enää sama silloin, kun ensi kertaa kohtasimme nuo vaaran tunteet, ja täyttymyksen hetket, yhdessä, nuorina ja elinvoimaisina. Maailma edessämme, täynnä mahdollisuuksia. Sniff. Kyynel. -Koppelo
Kebnekaisen verta, hikeä ja kyyneliä liotellaan kotosuomalaiseen järveen.
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti